Testataan varovasti, miten täällä sujuu

Toivottavasti ne kommentointi-ongelmat johtuivat vain siitä, kun Blogistania uudistettiin. Tai mistä sen tietää, joten täytyypi kokeilla. Eihän meikäläisellä tänne ole paljon enää kirjoitettavaa, kun tuo uusin blogi kattaa vähän laajemmalti näitä tarinoita. Ehkä en tätä vielä siltikään lopeta. Aina voi tarvita 'pakopaikkaa' ja tämä on hyvä sellainen, kun tätä lukee puolet vähemmän kuin tuota 'paluuta'.

Tänään illalla tuli muisteltua yhtä vanhaa asiaa ja siihen liittyviä tapahtumia. En ole pitkiin... olinpas valehdella. Meinasin sanoa, etten ole aiheesta pitkään aikaan kenellekään mitään puhunutkaan, mutta juurihan olen siitä asiasta puhunut töissä yhdelle 'paluumuuttajalle' eli äitiyslomalta palanneelle uusvanhalle työkaverille, joka ei aiheesta tiennyt mitään. No, sitä ennen en ollut aihetta käsitellytkään vähään aikaan.

Jännää, miten muistot hioutuvat aikojen saatossa. Terävät särmät pyöristyvät eikä kaikkeen enää suhtaudu niin äärimmäisen tunnepitoisesti kuin mitä joskus silloin vuonna kivi ja keppi. Tokihan kaikki suuremmat tapahtumat jättävät muistiin jäljen, joka palautuu erittäin nopeastikin takaisin mieleen, jos jotain siihen aiemmin tapahtuneeseen liittyvää aktivoituu uudelleen, mutta ns. rauhan aikana asiaa ei juurikaan enää mieti tai muistele. Ellei siis joku erityisesti kysy.

Elämä jatkuu. Se on tosiasia. Vaikka kuinka kuvittelisi, että tämä asia muutti elämäni lopullisesti kulkemaan uusi ratoja, niin kummasti ne polut vain kääntyvät etsimään niitä vanhoja uomia. Polun varrella kasvavien kukkien sävy on varmasti muuttunut, mutta itse polku on sama. Jonkun asian näkee paremmin kuin aikaisemmin, mutta samat kivet ja kuopat siltä polulta löytyvät ja yhtä helposti niihin kompastuu kuin aikaisemminkin.

Mutta jos sitä vanhaa asiaa ei olisikaan sattunut, niin missäköhän nyt olisin ? Tässä ? Jossain lähellä ? Jossain kaukana ? Ei voi tietää eikä sillä ole niin väliäkään. Tämä on kuitenkin minun elämääni ja nyt olen tässä.