Nollavaimon karkkipäivää

Testataan varovasti, miten täällä sujuu

2012-02-10T22:36:00.000+02:00

Toivottavasti ne kommentointi-ongelmat johtuivat vain siitä, kun Blogistania uudistettiin. Tai mistä sen tietää, joten täytyypi kokeilla. Eihän meikäläisellä tänne ole paljon enää kirjoitettavaa, kun tuo uusin blogi kattaa vähän laajemmalti näitä tarinoita. Ehkä en tätä vielä siltikään lopeta. Aina voi tarvita 'pakopaikkaa' ja tämä on hyvä sellainen, kun tätä lukee puolet vähemmän kuin tuota 'paluuta'.

Tänään illalla tuli muisteltua yhtä vanhaa asiaa ja siihen liittyviä tapahtumia. En ole pitkiin... olinpas valehdella. Meinasin sanoa, etten ole aiheesta pitkään aikaan kenellekään mitään puhunutkaan, mutta juurihan olen siitä asiasta puhunut töissä yhdelle 'paluumuuttajalle' eli äitiyslomalta palanneelle uusvanhalle työkaverille, joka ei aiheesta tiennyt mitään. No, sitä ennen en ollut aihetta käsitellytkään vähään aikaan.

Jännää, miten muistot hioutuvat aikojen saatossa. Terävät särmät pyöristyvät eikä kaikkeen enää suhtaudu niin äärimmäisen tunnepitoisesti kuin mitä joskus silloin vuonna kivi ja keppi. Tokihan kaikki suuremmat tapahtumat jättävät muistiin jäljen, joka palautuu erittäin nopeastikin takaisin mieleen, jos jotain siihen aiemmin tapahtuneeseen liittyvää aktivoituu uudelleen, mutta ns. rauhan aikana asiaa ei juurikaan enää mieti tai muistele. Ellei siis joku erityisesti kysy.

Elämä jatkuu. Se on tosiasia. Vaikka kuinka kuvittelisi, että tämä asia muutti elämäni lopullisesti kulkemaan uusi ratoja, niin kummasti ne polut vain kääntyvät etsimään niitä vanhoja uomia. Polun varrella kasvavien kukkien sävy on varmasti muuttunut, mutta itse polku on sama. Jonkun asian näkee paremmin kuin aikaisemmin, mutta samat kivet ja kuopat siltä polulta löytyvät ja yhtä helposti niihin kompastuu kuin aikaisemminkin.

Mutta jos sitä vanhaa asiaa ei olisikaan sattunut, niin missäköhän nyt olisin ? Tässä ? Jossain lähellä ? Jossain kaukana ? Ei voi tietää eikä sillä ole niin väliäkään. Tämä on kuitenkin minun elämääni ja nyt olen tässä.

Blogistania sensuroi

2012-01-14T10:06:00.000+02:00

No, nyt ollaan tultu siihen pisteeseen, että Blogistania on alkanut sensuroida meikäläistä. Ja nimenomaan kommenttien osalta eli en pääse vastaamaan teidän kommentteihinne. Se sivu jää ikäänkuin jumiin eli en pääse teidänkään kommentteja lukemaan kommenttiosiosta, mutta ne tulevat mulle sähköpostiin, joten olen ne kyllä lukenut, ei hätää.

En tiedä, mikä junttura täällä nyt on enkä tällaisena anti-nörttinä osaa sitä selvittääkään, joten jätän tämän blogin nyt suosiolla rauhaan ainakin hetkeksi. Kirjoittaahan tänne voin, mutta mitä järkeä kirjoitella, jos en pääse vastaamaan teidän kommentteihinne. Tai no, järkeä ja järkeä. Mutta tokihan olisi mukava vastaillakin. Eli siirryn nyt ainakin joksikin aikaa postailemaan vain tuonne Paluun puolelle. Voi olla, että jossain vaiheessa kokeilen täälläkin, josko sensuuri olisi poistunut.

Eli nyt tämä puoli jää pienelle lomalle.

Sulle, mulle, sulle, mulle...

2012-01-13T18:11:00.000+02:00

Enää kuutisen tuntia tätä pahan onnen päivää. Onko ollut pahaa onnea ?

Aamulla meinasin liukastua kerrassaan lahjakkaasti (kuka EI ole tänään meinannut liukastua ?). En kuitenkaan liukastunut. Yksi piste hyvälle tuurille.

Töissä sain kaikessa rauhassa tehtyä pyttymäisiäkin töitä pois. Yksi piste hyvälle tuurille.

Iltapäivällä tarjolle tuli yllätyksenä mansikkatäytekakkua. Yksi piste hyvälle tuurille, toinen hyvälle kakulle.

Myöhemmin iltapäivällä tuli viesti, että Pienin pääsee sittenkin myös toisena päivänä treenaamaan, vaikka ko. ryhmä olikin jo ehtinyt täyttyä ennen kuin meikäläinen pölkkypää heräsi ilmoittamaan Pienintä mukaan. Koko pärekori pisteitä loistavalle tuurille !

Olinkos tehnyt jotain avittaakseni hyvää onneani ?

Olin kärsivällisesti kuunnellut 20 minuuttia äärimmäisen ärsyttävää asiakasta, joka ei meinannut millään uskoa, että teemme kaikki tarvittavat temput hänen hyväkseen niin nopeasti kuin se lakien, asetusten, säädösten ja sääntöjen mukaan suinkin vain on mahdollista. Kerroin tämän hänelle useaan kertaan ja aina yhtä ystävällisesti, joskin ehkä äänihuulia hiukan kiristellen.

Lupasin kakistelematta toimittaa työkaverille kotiinsa erään töihin jättämänsä paketin, koska hän asuu samalla alueella kanssamme. Pieni mutka kotimatkassa, iso apu toiselle. Sain vastalahjaksi kahvipaketin.

Aika hyvin. Tosin päivä ei ole vielä taputeltu. Pari-kolme kertaa pitää vielä istahtaa autonrattiin ja mitä tahansa saattaa tapahtua. Toivotaan, ettei sentään.

JälkiToteamus:
Nuutinpäivä ja kuusi lähti pataan. Takkaan. Jo eilen sen riisuin kaikista hepenistä, mutta kun takkaa ei poltettu, niin tänään se sitten sai lopullisen tuomionsa. Noin tsiljoona-kakskyt-yksi helvettähän siitä lähti tässä viimeisessä rutistuksessa, mutta muuten se oli oikein reipas kuusi koko joulunajan. Kiitos siitä hänelle.

i did it !

2012-01-11T19:10:00.001+02:00

Eli olen tehnyt kansalais'velvollisuuteni' ensimmäisen osan. Kävin äänestämässä. Ja juu, kaunis nro 2 sinne lävähti. :)

Juttelin Äidin kanssa iltapäivällä ja hän kertoi käyneensä äänestämässä. Varmaan siksi jo ennakkoon, jos vaikka sattuisi kuolemaan ennen varsinaista äänestyspäivää. En yhtään ihmettelisi, vaikka näin sen muorin ajatuskulku olisikin mennyt, sen verran outo otus se on. No, ajattelinpa sitten minäkin, että jos nyt satun kupsahtamaan... No, ei. Itseasiassa varsinaiselle äänestyspäivälle tuli jo muuta menoa, joten päätin hoitaa kaksi kärpästä yhdellä ajoreissulla, kun tiekin oli tismalleen sama eli palautin joululomalla lukemani kirjat siinä sivussa. Pakko on tuossakin asiassa ryhdistäytyä, ettei tarvitse maksaa itseään tärviölle niiden myöhästymissakkojen kanssa...

On muuten jotenkin hassua, että äänestämisen sanotaan olevan velvollisuus. Kyllä se toistaiseksi vielä on oikeus. Ei kenenkään ole pakko äänestää. Ei edes silloinkaan, vaikka sitten jälkikäteen sitä tulosta rutkuttaisikin tyytymättömänä. Meillä on oikeus äänestää ja meillä on oikeus marista, joten kaikki muut sormenheristelijät voivat itse pitää kuononsa kiinni tässä kohtaa.

Minä sen oikeuden käytän mielelläni. En tosin aina ole ollut näin 'innokas' äänestäjä. Presidentinvaaleissa olen äänestänyt aina, mutta kunnallisvaaleja on jäänyt väliin ja kirkollisissa vaaleissa olen äänestänyt muutamia kertoja. Tuttuja, tietenkin. Muuten tuskin olisin niissäkään muutamissa käynyt äänestämässä. Ehkä tämä äänestäminen on tällaisten 'vanhojen' ihmisten juttu. Pakko on vielä viimeisillä voimilla yrittää vaikuttaa.

Huvittaa, kun porukat täällä (tai tuolla 'Baluussa') vitsailevat, että meikäläisen pitäisi tunkea mukaan noihin poliittisiin piireihin. Pikkasen on hatarat perusteet ja perustukset sellaiseen. Helppohan sitä on blogeissa länkyttää sitä, mitä sylki suuhun tuo ja kahvipöydässäkin, mutta noissa puhujapöntöissä pitäisi osata heittää ihan faktaakin kehiin, luvuista ja tilastoista nyt puhumattakaan. Joo, ehkä se ei ole meikäläisen juttu enkä toki noita heittoja tosissani ottanutkaan. Jos ihan pakko hinku tulisi meikäläiselle päästä suuna päänä kansojen eteen hillumaan, niin kyllä se sitten menisi mieluummin tuonne teatterilavojen puolelle. Siellä voisi päästellä hieman vapaammin ja kevyemmin kuin politiikassa. Vaikka kyllähän tuo politiikkakin tuntuu välillä olevan varsinaista teatteria. Operettia, etten sanoisi.

Mutta käykääpä tekin äänestämässä. Se ei satu yhtään, lupaan.

Kyllä kolahtaa !

2012-01-08T16:26:00.000+02:00

Puhutaanpas vähän telkkarista. Olen mainostanut, etten katso paljoa telkkaria. Pitänee paikkansa edelleenkin, mutta olen petrannut tässä asiassa eli olen alkanut viettää hieman enemmän aikaa töllön edessä mitä tulee viimeiseen viiteen vuoteen ainakin.

On tullut jotain lemppariohjelmia jo mainittuakin, mutta luetellaanpas niitä nyt uudestaan. Saa, muuten, kierrättää tätä omassakin blogissa, ken tämän lukee, ja vinkata tänne, koska telkkariahan ei koskaan voi katsoa liikaa ja uudet, tai vanhat, suositukset otetaan lämmöllä vastaan. Eikä nämä ole missään järjestyksessä, kuten ei koskaan mikään meikäläisellä.

1) Frasier on vanha kestosuosikkini ja Niles (David Hyde Pierce) heistä se huikein hahmo. Niitä uusintoja jaksan katsoa vuodesta toiseen. Enkä ole kaikkia jaksoja edes nähnyt, joten nytkin on tulla muutama jakso odottamassa tallennuksessa.

2) Vanha suola janottaa (As Time Goes By) on kans ihan loistava. Ne ilmeet ja eleet. Judi Dench on tietysti aivan omaa luokkaansa, mutta myös Geoffrey Palmer hevosennaamoineen ja mulkoiluineen saa meikäläisen kyllä hihittämään kerran jos toisenkin. Ja se on sellainen ohjelma, että se on myös kuultava, josta syystä mieluummin katson sen netistä kuulokkeet korvilla, kun muut ovat jo kiivenneet yöorrelle.

3) Downton Abbey on ihan tuoreinta uutta meikäläiselle. Ensimmäistä kautta en katsonut osaakaan, mutta nyt katsoin viime viikolla toisen kauden alkajaisjakson ja se kyllä vakuutti minut kerrasta. Niin aidon oloinen ja hyvät näyttelijät. Toivottavasti vain muistan seurata sitä aina tiistaisin. Muistuttakaan, jos yritän suunnitella jotain menoa tiistai-illaksi.

4) Miehen puolikkaat (Two and a Half Men). Pakko todeta, että ihan loistavaa dialogia ! Ihan kohtuullinen käännöskin, mutta mieluummin alkuperäiskielellä, niin tulee kaikki pienimmätkin nyanssit huomioitua. Tänäänkin nauroin moneen otteeseen ääneenkin. Charlie Sheen on aivan huikea siinä, valitettavasti vain IRL on sellainen hörhö. Jatkossa hänen tilallaan on Ashton Kutcher, josta meikäläisellä ei ole mitään hajua. Olen niin fiksautunut tuohon Sheeniin, että jätän ehkä koko sarjan... Onneksi noita uusintoja vielä pyörii.

5) Sinkkuelämää (Sex and the City) on se must, jota pitää seurata aina, kun uusintoja tulee. Jos ei muuten niin sen Mr. Big'n takia nyt ainakin. ;) Rakastan myös sitä kaupunkia ja nykyään, kun ne juonenkäänteet ovat jo niin tutut, katselenkin enemmän kaupunkia, katuja, rakennuksia ja näkymiä. Se on kyllä sellainen sarja, jossa olisi ollut hauska näytellä mukana.

6) Frendit. Turha tulla sanomaan, että ne vitsit ovat vanhentuneet, koska ne eivät todellakaan sitä ole ! Tänäänkin katsoin niitä iänkaikkisen vanhoja jaksoja, joita vihdoin on alkanut tulla uusintoina ja ainoa, mitä siinä voi kutsua vanhentuneiksi ovat vaatteet ja kampaukset. Eivätkä nekään nyt ihan tolkuttomia ole. Niin nuorilta vain näyttävät kaikki ne näyttelijät. Ja se Joey (Matt LeBlanc)... *slurps*

7) Good Wife. Ensimmäisen tuotantokauden katsoin, kun sitä niin hulluna hehkutettiin, mutta sitten se jäi. Kunnes paremman puutteessa ja muutenkin tv-puutteessa aloin uudestaan seurata sitä netin kautta, koska maanantai-iltaisin ei ollut muutakaan tekemistä. Nyt näin, että alkaa taas 2. tuotantokausi, joten ehkä seuraan ehkä en.

8) Avara luonto. Aina yhtä tasaisen hyvä ja täynnä huikeita kuvia tältä ihanalta Tellukseltamme.

Että tällaista, kun ei ole muutakaan tekemistä (HAH !) näin sunnuntai-iltana.

Jälki-inventaario

2012-01-07T21:55:00.000+02:00

Ehkä ei ollutkaan huonompi idea käväistä vähän ulkona, vaikka olihan se noloa vaihtaa yöpuku vasta klo 17 jälkeen normitamineisiin. Päivä meni siis kirjaimellisesti sohvalla lukien ja jos en eilen ikäväänsä valittaneelle Pienimmälle olisi luvannut herkkuja täksi illaksi, en olisi vaatteita vaihtanut vielä silloin viideltäkään. Nyt piti laittaa jotain säädyllisempää, kun lähdimme käymään lähikaupassa. Jos vaikka olisi se onnettomuus sattunut. Kävellen siis menimme ja ihan pirun liukasta oli. Mutta myös kaunista ja raikasta.

Kauppareissu oli sen verran lyhyt, että kävimme vielä kuutamon ja ainokaisen pihalampun valossa tutkimassa, onko tullut jälkiä takapihan uuteen lumeen. Rusakko siellä ainakin oli juossut. Tai sitten iso metsäjänis, mutta ei mikään kaupunkikani, sen verran kaukana olivat käpälän jäljet toisistaan. Eilen pihalla oli ollut myös sekä supikoiran että metsäkauriin jäljet, mutta tänään niitä ei valitettavasti näkynyt.

On se. Siihen nähden, että asumme tiheään rakennetulla taajama-alueella, tosin sen reunalla metsän vieressä, on uskomatonta, mitä kaikkea elukkaa sitä voikin omalla takapihallaan nähdä. Kanit, jänikset, rusakot, fasaanit, siilit, erilaiset pikkulinnut, kissat ja supikoirat ovat tuttuja kavereita, mutta että pihalle on eksynyt haukka ja metsäkauriskin tässä parin viikon sisällä, niin se on jo ihan kiitettävä suoritus. Toki hirvet ja ketutkin olisivat aivan mahdollisia vieraita pihalla, mutta ainakin hirvien toivon kyllä kiertävän tontin hieman kauempaa. Niiden kanssa on näet olemassa vaara, että tormaavat ihan sisälle saakka, joten mieluummin ei kiitos heille. Kettu olisi hauska nähdä kyllä.

~~~~~

Katsottiin äsken Pienimmän kanssa Putousta. Hieman on maku mennyt siitä ohjelmasta ja jotenkin on vaikea uskoa, että sieltä Marja Tyrnin veroista hahmoa enää nousisi. Oli siinä sen verran riman korkealle nostanut emäntä.

Viime kaudella henkilökohtaiset suosikkini olivat Harjakainen ja Mr. Mallorca, Munamies oli pelkkää kokkelia. Tänä vuonna, jos jatko on samaa luokkaa kuin ensivaikutelma, tulee 'Leena Hefner os. Herppeenluoma' olemaan aika kalkkiviivoilla, ennustan. Aku Hirviniemen ja Jussi Vatasen hahmot tulevat todennäköisesti myös olemaan mukana loppuun saakka. Muut vaikuttivat tylsiltä. Taidan tehdä poikkeuksen ja seurata, miten kisassä käy tänä vuonna.

JälkiToteamus:
Lämmitettiin Pienimmän kanssa takkaa. Täytyy käydä laittamassa pellit kiinni, ettei lämpö karkaa harakoille. Luulen, että nukumme ensi yönä molemmat alakerrassa. Yläkerta on sen verran viileämpi, etten saa pakotettua itseäni sinne Pienimmän seuraksi. Mieluummin toimitan hänet alakertaan vierelleni.

Ellille

2012-01-07T12:41:00.000+02:00

Olen oikeasti kissa (luonnos 16.10.2011)

Rakastan auringonpaistetta ja sen lämmössä loikoilua. Tänäänkin istuin niin, että aurinko paistoi ikkunan läpi selkääni. Aivan taivaallinen tunne ! Saisinpa oman ikkunasyvennyksen, johon voisin käpertyä auringonpaisteeseen nukkumaan.

Muistan opiskeluajoilta, kun harrastin päikkäreiden nukkumista. Mikään ei ollut ihanampaa kuin käpertyä kylmänä talvipäivänä oman vatsansa viereen lämpimän villashaalin alle ja vaipua horrokseen. Ja sitten parin tunnin kuluttua heräillä lämpimässä peiton alla. Nauttia siitä lämmöstä ja vain kölliä. Kaukana ovat ne onnenpäivät. *huokaus* Nyt pitää olla tosi varovainen, ettei vain nukahda viikonloppuisinkaan ruokalevolla, koska muuten menee vuorokausirytmi ihan päin prinkkalaa eikä sitä ehdi yhdessä päivässä korjata. Sen jälkeen on koko viikko aivan sekaisin ja olo kuin seinäkellolla. Ehkäpä sitten eläkkeellä, jos sinne asti päästään.

~~~~~

Oiva hetki julkaista taas tällainen vanha luonnoksenretale tuosta muutaman kuukauden takaa. Kiitos Ellin, joka antoi minulle intiaaninimen, joka muistutti tästä postauksenalusta. :) Mutta mietin juuri hetki sitten tätä asiaa uudemmankin kerran.

Kuten jo mainitsin, olen yksin kotona ja todennäköisesti vielä useamman tunnin, tai niin kauan kuin Ikeassa nyt saavat aikaansa kulumaan. Pienin sinne oli lähdössä kaverinsa ja äitinsä kanssa vähän shoppailemaan. Pitäisiköhän pyytää heitä tuomaan sellainen iso kolmisydäminen kynttilä ? Ainoa ikealainen tuote, jonka kelpuutan kotiini ja vain siksi, että vastaavat muiden valmistajien tuotteet maksavat maltaita eivätkä kuitenkaan ole kovin paljoa laadukkaampia kuin nuo ikealaisetkaan.

Niin. Yksin kotona. Sohvalla peiton alla yötamineissa. Läppäri sylissä, vihreää jouluteetä kupissa. Taateleita, viikunoita ja pähkinöitä mariskooleissa sekä pari Enkelisuklaapalaa kaivettuna omasta suklaajemmastani. Kirja, Härkösen Akvaariorakkautta, käden ulottuvilla. Lämmin. Ulkona on vitivalkoista ja lunta sataa rauhallisesti. Hiljaista, vain ilmalämpöpumpun huminaa ja läppärin kohinaa. Nyt voisi aika pysähtyä hetkeksi.

Olen tosiaankin kissa. Minulla ei ole mitään vaikeuksia vain olla. Käpertyä kasaan, kietoa (kuvitteellinen) häntä ympärilleni ja vaipua nirvanaan. Pohdiskella, muistella, ehkä haaveillakin, omia juttujani. Tai torkkua unen ja valveen rajamailla.

Minun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka ovat niin levottomia, etteivät pysty vain olemaan ja rauhoittumaan. Ihmisiä, joilla on koko ajan tuhat rautaa tulessa ja jotka koko ajan ovat viipottamassa johonkin suuntaan. Kuluttavaa ja väsyttävää ajatellakin sellaista elämää, mutta ehkä joku saa nautintonsa siitä. Kyllä minäkin joskus, mutta en jatkuvasti.

Ystävätär osaisi kyllä vain olla, mutta ei yksin. Hän ei kykene nauttimaan omasta rauhastaan, vaikka suurimman osan elämäänsä saa, tai joutuu olosuhteiden pakosta juoksemaan pää kolmantena jalkana paikasta toiseen. Sitten, kun hän vihdoin pääsee rauhaan, niin sitten hän ei osaakaan nauttia siitä, vaan haikailee taas jonkun (lue: miehen) perään.

Ja tässä tullaan taas siihen naistyyppiin, jonka mielestä elämänsä ei ole täydellistä, jos siinä kyljessä ei kiehnää sitä miestä. Siltikin, vaikka on työllä ja tuskalla päässyt eroon yhdestä hullusta miehestä, niin silti pitäisi saada se uusi siihen jalkoihin pyörimään. Uskomatonta ja käsittämätöntä. En tiedä, mutta luulen, että se on jonkinasteista kypsymättömyyttä ja epävarmuutta. Ainakin se on surullista, koska siinä tuhlaa elämäänsä haikailemalla koko ajan jotain muuta, mitä ei ehkä koskaan tule saamaan. Pitäisi osata nauttia hetkestä. Tällä tavalla kuin minä. :)

Mjau.

Hetkinen... Mitä TOI on ?!?

2012-01-07T10:01:00.000+02:00

Hiivatti, että meni taas huonoilla unilla viime yö ! Olen muka nukkunut muka hyvin ja muka paljon, mutta silti on olo kuin 5,5 tunnin känniunien jälkeen. Onneksi kysymys ei ole känniyöstä vaan ihan normisti täydestä kuusta. Kalenterin mukaan se on 'täysimmillään' vasta maanantaina, mutta minuun se kyllä vaikuttaa aina ennakoivastikin. Ihan samoin kuin uusi kuukin.

Mies lähti aamulla reissuun. Isommalla on turnaus maakunnassa ja lähti sinne tsemppaamaan ja tuomaan porukoita huomenna kotiin. Pienin puolestaan on ollut yötä kaverillaan, joten vietän lauantaiaamun rauhaa täällä ihan omassa ihanassa seurassani. Outoa, mutta tätä se nyt on ollut enenevissä määrin koko viime vuosi. Omaa aikaa aina vain enemmän ja enemmän. Onneksi osaan täyttää sitä tyhjiötä kaikella itseäni kiinnostavalla kuten harrastuksilla, lukemisella ja tällä bloggauksellakin.

Miehellä on sen sijaan selviä vaikeuksia keksiä, millä ihmeellä sen 'tyhjän' ajan täyttäisi. Varsinkin näin talvella, kun ei voi tehdä 'töitä' eli pihahommia eikä Kesäpaikallekaan ole järkeä mennä, kun sielläkään ei voi mitään maanraivausta näin talvisin tehdä. Mies saattaakin kävellä ruokailuhuoneen ja takkahuoneen väliä kädet selän takana edestakaisia selkeästi rauhattomana toimettomuudestaan. Tai sitten hän selailee teksti-tv:n uutis- ja urheilutulossivuja, josko siellä olisi jotain uutta, mitä ei puoli tuntia sitten siellä ollut.

Mies ei ole mikään innokas kirjojen lukija. Jossain vaiheessa hän lainaili Vareksia kaveriltaan, mutta nyt niitäkään ei ole näkynyt. Lehtiä hän lukee enemmän ja kuten olen joskus maininnutkin, niin päivä on totaalisen piloilla, jos Mies ei ole saanut päivän lehteä luettua heti aamusta. Tieteen Kuvalehden tilasivat Anoppiset meille joululahjaksi, Historia -lehtihän meille on tullut jo pitkään kuten myös Anna -akkojenlehtikin ja niitä Mies lukee saunassa ja työmatkoilla bussissa, mutta muu lukeminen jää hänellä kovin vähiin.

Itse olen lapsena ja nuorena aikuisenakin lukenut tosi paljon, mutta sitten tässä välissä tuli ne vauva -vuodet, jolloin en vain jaksanut tai ehtinyt lukea. Nyt olen taas parin vuoden aikana yrittänyt elvyttää kirjojen lukemista ja olen siinä aika hyvin onnistunutkin, kun miettii, että nollasta piti taas lähteä liikenteeseen. Olen lukenut vanhoja tuttuja, helppoja kirjoja ja pikkuhiljaa laajentanut piiriä uusin tuttavuuksin helppojen luettavien saralla. Korostan tuota 'helppoutta', sillä lukeminen on minulle keino rentoutua ja nauttia eikä vaipua synkkyyden syövereihin. Lukemisella nollaan päivän ja haluan päästää aivoni lepoon. Siksi en kaipaa mitään sellaista luettavaa, jonka kanssa pitää painiskella ja miettiä ja pohtia. Siksi olenkin hieman laiska kokeilemaan mitään uutta.

Tuosta Miehen ajankäytöstä tuli mieleeni, että on tavallaan harmi, ettei meillä sitä kolmatta lasta ole. Ei ole, eikä - korostan - tule. Mies on selkeästi parhaimmillaan vauvojen ja ihan pienten lasten kanssa. Ne eivät vaadi keskustelemaan ja niiden kanssa voi puuhailla hiljaistesti. Niiden kanssa voi hölmöillä ja hassutella ilman kovin korkeatasoisia vaatimuksia. Meillä on kansiotolkulla valokuvia, joissa Mies makaa sohvalla Isompi kainalossa katsomassa telkkaria ja Pienin pötköttämässä vatsansa päällä täydessä unessa. Lisäksi minulla on tuhansia muistikuvia, kun Mies kävelee pitkin maita ja mantuja vauva käsivarrellaan. Ei voi tosiaankaan sanoa, ettei hän olisi ollut lastensa kanssa läsnä silloin, kun he olivat pieniä. Ja vieläkin. Pitäisiköhän yllättää se ja hankkiutua raskaaksi ? ;) No ei todellakaan, mutta ajatuksella on hauska leikkiä.

~~~~~

Tuli sitten lunta.

JälkiToteamus:
"Vittu, kun pitää vetää aina ohitse. Ihan suolesta. No, ammu nyt välillä sinne tauluunkin !"
Arvaatteko, mitä meillä eilen tehtiin ?

Se on vain laskentatavasta kiinni

2012-01-06T09:21:00.000+02:00

Loppiainen lomps. Eli pari viikkoa on jo joulusta, enää 50 seuraavaan. Juu, anteeksi. Ei ole tarkoitus masentaa ketään. Totuus vain on, että aika menee niin järjettömän nopeasti. Miten sen saisi hieman rauhoittamaan tahtiaan ?

Ensi viikon lopussa ollaan jo tammikuun puolessavälissä ja sitten tämä koko kuukausi onkin ohi ihan juuri. Siitä kul... hmm.. luikaus ja ollaankin jo hiihtolomassa ja meikäläisellä on taas kolmen päivän loma. Yhteensä 5 ja ½ päivää, jos perjantai laseketaan mukaan ja lasketaanhan se, kun lähdemme silloin reissuun. No, siinä meni hiihtolomakin. Sitten on jo maaliskuu ja keväthanget. Aurinkoiset päivät ja lumikin sulamassa jo pois. Pääsiäinen on siis ihan nurkan takana. Ja vappu. Juhannuksesta nyt puhumattakaan ! Mitäköhän sitä tekisi juhannuksena ? Ehkä mökille. Tai jotain. Siitä koulun alkuihin on enää hetki, jolloin ollaankin taas kiireisessä syksyssä. Eli jouluhan se taas kolkuttelee ovella nopeammin kuin uskommekaan. Masentavaa.

Tosin eipä tämäkään joulu ole ihan vielä taputeltu kasaan. Meikäläinen on tänään vielä menossa laulamaan Kauneimpia Joululauluja. Ei ihan hirveästi iske ja eilen harjoituksissa oli hieman vaikeuksia saada "lasten riemulaulu" kaikumaan, puhumattakaan herkkyydestä "jouluyöhön ja juhlayöhön". Toivottavasti se fiilis jostain löytyy tässä aamupäivän aikana. Jännitystä ei ainakaan tule puuttuman, sillä meitä on kirjaimellisesti vain kourallinen tänään esiintymässä. Tai melkein kaksi, mutta vähän kumminkin. Mikä tietää lähes solistista laulamista tietyissä biiseissä. Asennetta, asennetta. Ja ehkä puolikas beta-salpaaja...

Tänään olisi sitten tarkoitus vissiin luopua tuosta kuusesta. Yllättävää, mutta minusta se on jotenkin harmillista. Sen kerran, kun kuusen neulaset ovat pysyneet kuusessa yli kaksi viikkoa todella kiitettävästi, niin siitä pitää sitten luopua heti. Lisäksi olen jotenkin muutenkin mielistynyt kuuseen. Miksi se nyt ei voisi muka olla tuossa vaikkapa vielä viikon minua ilahduttamassa ? Se on luonut valoa iltoihin ja sen juurella, lähes kirjaimellisesti, olen levännyt joululomani ja nauttinut olostani lukien ja viikunoita mutustelleen. Ja nyt se pitäisi heittää pois. No, ei ehkä vielä kuitenkaan tänään. Huomenna sitten. Tai ylihuomenna.

JälkiToteamus:
Pienin sanoi juuri tuossa selkäni takana, kun mietittiin, milloin se koulu taas alkaa, että: "Kyllähän tähän lomailuun voisi tottuakin." Niinpä. :)

Voiko työläs päivä olla kiva ?

2012-01-03T17:59:00.000+02:00

Vastaan itse: kaipa se voi olla. Ja voikin, koska tämä päivä oli sellainen. Melkoisen työläs ja lisäksi vielä pitkäkin. Mutta sain siitä jotain perverssiä (?) tyydytystä.

Sain tehtyä yhden työn, joka oli erityisen hankala. Sain tehtyä monia muitakin töitä toki, mutta ne olivat vain rasittavia tai sitten läpihuutojuttuja. Se yksi työ oli hankala. Tarkemmin sanoen, olin kuvitellut sen hankalaksi jo etukäteen, koska en ollut sellaista työtä ennen tehnyt ja kaikki siihen liittynyt koulutus, jota olen saanut, oli onnistunut säikyttämään minut jo etukäteen. Ja nyt huomasin, että se oli turhaa. Ainakin tämän nimenomaisen työn kohdalla.

Jotta en tästä nyt liikaa ylpistyisi, niin tiedän kyllä, että se työ oli niistä pahoista töistä ehkä se kaikkein vähiten paha ja siksi sen onnistuinkin saamaan läpi pelkällä stressaamisella ja jonkinasteisella aivotyöllä. Olen kuitenkin iloinen siitä, että sain sen isoimman kynnyksen eli aloittamisen hankaluuden ylitettyä ja nyt sen seuraavan hankalan työn kanssa, joka jo valitettavasti minua siellä pöydälläni odottaa, en ole ehkä niin vastahakoinen ja epävarma. Epävarma jonkin verran kyllä, koska tiedän, että Se työ on Hankala, mutten NIIN epävarma kuin vielä tänään puolenpäivän aikaan.

Kannatti siis hieman tsempata ja tönäistä itseään peräpeilistä, koska nyt huominen päivä on hieman helpompi ja tänään olen väsymyksestä huolimatta ihan tyytyväinen työpäivääni.

JälkiToteamus:
Meillä oli Miehellä tänään lomapäivä. Täällä on tehty pienimuotoista remonttia enkä ole vielä uskaltanut käydä yläkerrassa katsomassa, minkälainen hävityksen kauhistus siellä minua odottaakaan. Mies kun sanoi lähtiessään hakemaan Pienintä, että "käy läpi ne tavarat, jotka oli siellä pienessä vaatehuoneessa, kun se piti tyhjentää kokonaan". Härremunjee. En uskalla edes miettiä... miten tämä ilta tässä tulee menemään.

Tiedoksi tännekin

2012-01-03T07:53:00.000+02:00

Eli tuo musta puoli, Nollavaimon blogi, on sulkeutumassa ihan näinä hetkinä. Uusi blogi jatkaa samalla tai samanomaisella linjalla osoitteessa Nollavaimon paluu.

Ihan vain siis tiedoksi siksi, jos joku ei ehdi nähdä viimeistä viestiäni ja ihmettelee, mihin Nollis hävisi. En mihinkään. :)

Vuosi pitää aloittaa edes hymyllä

2012-01-01T22:45:00.000+02:00

Vaikka minua kyllä tämä ihan naurattikin.

Laitettiin Isommalle lakanaa toiseen peittoon. Mies oli jo kääriytynyt lattialla omaansa. (Nukkuu yönsä lattialla ohuella patjalla, kun alkaa tulla sekin kolli jo vanhaksi ja selkä on ruvennut kremppaamaan.)

Katsoin Miestä ja rupesi naurattamaan. Aloitin lauseen: "Kato, isi näyttää ihan joltain..."

Ja Isompi päätti sen: "... toukalta kotelossaan !"

Tismalleen juuri sitä olin sanomassa !!! Uskomaton juttu ! Tai itseasiassa ei niinkään, sillä kyllähän se nyt on nähty jo niin monta kertaa näiden vuosien aikana ja ihan pienestä lähtien, että Isompi ja minä katsomme tätä maailmaa samojen lasien läpi ja vieläpä näemme sen maailman samanlaisena. Kuten nyt tuokin vain osoittaa.

Siis hyvillä mielin tähän vuoteen.

Pikku probleemi

2011-12-30T14:29:00.000+02:00

Minulla on ystävätär. Tällainen keski-ikäinen sinkkunainen, joka on eronnut muutamia vuosia sitten kohtuupitkästä liitostaan. Hän haluaisi löytää uuden miehen, kumppanin, koska on sitä naistyyppiä, joka ei osaa olla yksin. Hän on olosuhteiden pakosta joutunut sitä olemaan ja näin ollen hänen 'halivajeensa' on valtaisia. Siispä mies-tutka on ollut ahkerassa käytössä.

Naiselle ei kelpaa kuka vain eikä hänellä niitä miehiä ole, onneksi, kovin montaa ollutkaan tässä vuosien varrella. Kourallinen tai ehkä vähän yli. Miehet ovat kaikki olleet ns. kunnollisia, kohteliaita, hyväkäytöksisiä, hyvin toimeentulevia ja kaikin puolin ihan kelpoyksilöitä, käsittääkseni. On ollut kilttiä perheenisä tyyppiä ja on ollut kyllä, valitettavasti, hurmaavaa naistenmiestyyppiäkin.

Minua on jo aikaisemmin huolestuttanut ja nyt huolestuttaa yhä enenevässä määrin tämän ihastuttavan naisihmisen seksikäyttäytyminen. En tiedä, mutta luulen, ettei hän ole tajunnut sitä, että ehkäisy ei ole pelkästään sitä, että ehkäistään ainoastaan ei-toivottu raskaus. Hän ei mielestäni käsitä ollenkaan, mitä siellä boksereiden uumenissa saattaa häntä vaania. Olen tästä kerran hänelle jo hienovaraisesti vihjaillut, mutta jäin siihen käsitykseen, ettei hän ottanut puheitani ollenkaan vakavasti. Oli jopa ehkä hieman loukkaantunut puheistani. Ihan kuin väittäisin, että hän joidenkin 'luusereiden' kanssa harrastaisi seksiä, koska hänen ajattelumallinsa mukaan sukupuolitautihan näkyy naamasta ja pankkitilin saldosta.

Tuntuu, että hänelle sana 'kondomi' itsessään on jo jotenkin nolostuttava saati sitten, että hänen pitäisi niitä itse ostaa puhumattakaan siitä, että hänen pitäisi vielä seksikumppaniltaan sellaisen käyttöä vaatia. Lisäksi olen käsittänyt, että yksikään näistä miehistä ei itse ole ko. vempelettä ehdottanut tai vaatinut käytettäväksi, mikä meikäläiselle kyllä soittelee jo aikamoisia hälytyskelloja. Sehän vain todistaa, ettei ko. mies ole sitä tottunut käyttämään vaan luistellut paljaaltaan ties missä ties kuinka monen kanssa. Ja jos nekään kumppanit (naiset) eivät ole kodomia vaatineet tai tottuneet käyttämään, niin.... Siinä onkin kyseessä jo melkoiset bakteeriorgiat, vaikkei varsinaisia tauteja kenelläkään olisi ollutkaan.

Mutta minkäs teen, kun kyseessä on kuitenkin aikuinen ihminen, joka ei ole kovin hyvä ottamaan vastaan minkäänlaista kritiikkiä edes lähimmiltä ystäviltään. En kai muuta kuin kädet kyynärpäitä myöten ristiin.

Onni on asenne

2011-12-29T15:19:00.000+02:00

Lisää vanhoja tekstejä, jotka ovat jääneet kesken. Tämä on aloitettu puolestaan jo 16.3. Tänä vuonna sentään. Katsotaanpa, onko siitä enää mihinkään.

~~~~~

Olipas näpsäkkä otsikko ! Ja ihan hihasta. Ei hullummin, vaikka itse sanonkin.

Tänään aamulla bussissa päätin, että aion asennoitua tähän päivään positiivisella mielellä. Otan iloisena vastaan kaiken hyvän ja yritän ymmärtää, ettei mahdollinen paha ole minun omaa syytäni. Päätin kohdata ihmiset ystävinä, joille voin tehdä hyvää, jos he niin haluavat ja jotain pientä ilman lupaakin. Ja se päätös kannatti. Päivästä muodostui keskimääräistä parempi.

Kotimatkalla, jälleen bussissa, tuli mieleeni asioita, joista tällainen keski-ikäinen nainen voi iloita hyvänä päivänä. Toivottavasti muistan, mitä mietiskelin. Siis.

Päivä on hyvä...

... jos olet yöllä herännyt vain kaksi kertaa eikä ole tarvinnut käydä kuin yhden kerran vessassa.
... jos mihinkään ei satu niin, että se haittaisi hengittämistä.
... jos et ole unohtanut mitään oleellista, kuten syödä, juoda, käydä vessassa jne.
... jos et vielä tänään tarvinnut Tenaa (pikkuhousunsuojia ei lasketa).
... jos suoli toimii ilman suurempia ponnisteluja.
... jos näet lukea normaalin tekstin vielä ilman apuvälineitä, vaikka vähän joudutkin siristelemään.
... jos et herää närästykseen.
... jos ei hampaita tarvitse aamulla naarata vesilasista.
... jos vaaka näyttää suunnilleen samaa kuin edellisenäkin päivänä (1-2 kilon heittoa ylöspäin ei noteerata, vastaavaa vähennystä pitää juhlia esim. suklaalevyn muodossa).

~~~~~

Että näin lyhyesti silloin. Tuota listaa voisi toki jatkaa ihan loputtomiin ja siksi kai postauskin on jäänyt vain luonnokseksi, koska ajattelin sitä vielä täydentää. Jäi kuitenkin täydentämättä, mutta älkää te, hyvä lukijani, epäröikö lisätä niitä hyvän päivän merkkejä, jos niitä mieleenne tulee.

Tuossa alussa on kuitenkin sellainen pointti, tai sen tynkä, josta olin aikonut kirjoitella tässä lähiaikoina, joten lyön kaksi kärpästä yhdellä härkäsellä ja julkaisen vanhaa ja samalla jotain uutta. Eli kysymys on filosofoinnista. Joka on kyllä liian hieno sana käytettäväksi meikäläisen yhteydessä, mutten nyt keksi sopivampaakaan, joten menköön.

Eilen juttelin Kummiperheen äidin kanssa puhelimessa. Hänen, joka selätti rintasyövän tämän vuoden aikana. Tämä nainen on tässä lähes vuoden aikana käynyt läpi ties minkälaisia aatesuuntia (väärä sana taas) ja -ismejä aina hällävälismistä hihhulointiin saakka selvitellessään omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan, elämäänsä ja kaikkea, mitä siihen liittyy.

Tuossa syksyllä olin jo hieman huolestunut, koska ne puheet kuullostivat välillä suorastaan pelottavalta hurahtamiselta ties mihin ihme-aatteisiin, mutta käytyämme pitkällisen keskustelun, josta ei puuttunut kipakoita syytöksiä muttei myöskään sovinnon ja anteeksiannon kyyneleitä ja haleja, aloin ymmärtää häntä - ja itseänikin - hieman paremmin. Hänen kauttaan ja ansiostaan olen joutunut tutkiskelemaan itseäni, käytöstäni ja mielipiteitäni. Enkä ainakaan yhtään liian aikaisin. Toivottavasti jopa opin jotain niistä keskusteluista.

Eilen sitten aloitimme jälleen keskustelun suhtautumisestamme tähän kaikkeen, mitä elämäksikin kutsutaan. Sanon, että 'aloitimme', koska eihän nyt tunnissa päästä kuin hieman alkua raapaisemaan näinkin laajamittaisen aiheen ollessa kyseessä. Toivonmukaan pääsemme jatkamaan tätä kiinnostavaa keskustelua taas ylihuomenna uuden vuoden vastaanottajaisten merkeissä. Ensisijaisesti heillä, mutta jos myrsky-ja-mylväys katkaisee heidän sähkönsä uudestaan, niin sitten meillä.

Oma elämänkatsomukseni on tietyllä tavalla fatalistinen. Ei siten, että olemme täällä vain lastuja laineilla emmekä voi millekään mitään eli se mikä tulee, tulee. Ei näin. Ainakaan kokonaan. Mielestäni voimme vaikuttaa tulevaan omalla käytöksellämme, mutta on myös asioita, joihin emme voi vaikuttaa. Voimme yrittää vain pienentää riskiä. Simppelinä esimerkkinä voisin mainita seuraavan. Eli kun käytän heijastinta, pienennän riskiä jäädä auton alle, mutta jos kännissä joku ajaa päälleni, ei siinä heijastimetkaan enää auta. Olen näin tehnyt voitavani, mutten kuitenkaan voi hallita kaikkea ja kaikkia.

En myöskään ajattele, että se paha, jota päälleni sataa, johtuu siitä, että olen sen 'ansainnut' pahoilla teoillani ja ajatuksillani. En siis usko, että universumi kostaa minulle pahoja tekojani lähettämällä sairauksia, vitsauksia ja onnettomuuksia. Tuollainen ajattelutapa vie mielestäni ihmiseltä järjen ja silloin ainoa tapa estää universumin kosto on elää luostarissa tai muuten eristettynä muusta maailmasta eikä silloinkaan ole takeita, etteikö se perinnöllinen rintasyöpä kuitenkin iskisi.

Tottahan joskus tulee niitä epätoivon hetkiä, kun ajattelee, että juuri kun on nauttinut hyvästä mielestä ja olosta, niin elämä (tai kohtalo tai universumi) tulee ja iskee sillä metrisellä halolla päähän ihan vain kostoksi, koska 'uskalsin' hetken nauttia elämästäni. Ei se ole näin. Ei se voi olla näin, koska on paljon ihmisiä, jotka nauttivat elämästään täysin siemauksin eikä sitä halkoa näy mailla eikä halmeilla. Eikä kohtalo ole puolueellinen tai kohtuuton, eihän ? ;) No, joskus se tuntuu siltä, tiedän.

Se, miten sitten suhtautuu niihin vitsauksiin ja vastoinkäymisiin, onkin toinen juttu. Itse ajattelen, korjaan: pyrin ajattelemaan, että "kyllä kaikki järjestyy". Ja useimmiten onkin järjestynyt. Uskon siihen, että positiivinen energia kyllä vetää puoleensa positiivista energiaa, mutta sitä positiivisuutta ei voi varastoida ennaltaehkäisyksi. Selitetäänpä hieman.

Eli kun jokin asia menee tai näyttäisi menevän persiilleen, yritän pontevasti ajatella, että "eipäs nyt hötkyillä vielä, vaan pistetään se köysi pois, koska kyllä tämä järjestyy vielä parhain päin." Ja vaikka se asia ei järjestyisikään sillä tavalla, jota alunperin toivoin niin se, miten se järjestyy, onkin usein lopputuloksen kannalta se parempi ratkaisu kuin se, johon olin väkisin yrittänyt ahtautua.

Mutta se, että yritän olla mahdollisimman 'kiltti' ja ajatella mahdollisimman kauniisti kaikista, jotta niitä vastoinkäymisiä ei tulisi ollenkaan, koska universumilla ei ole mitään kostettavaa, ei toimi. Eli en voi varastoida postiivisuutta, jolla sitten suojelisin elämääni kolhuilta. Niitä kolhuja tulee ihan varmasti aina ja kaikille. Vain se, miten niihin suhtautuu ratkaisee miten niistä selviät.

Tähän ajatteluun pätee se vanha suomalainen (?) sananlasku, että ei saa jäädä tuleen makaamaan. Jos tuo yhtään selvittää tätä meikäläisen 'vilosoviaa'.

JälkiToteamus:
Tämän postauksen loppuosaa on tehty paloissa makaronilaatikon teon lomassa, joten se ei ole niin soljuva ja johdonmukainen, mutta milloinkas meikäläisen postaukset muutenkaan sellaisia olisivat. :)

"Eikä raa-sii-ta koulu..."

2011-12-29T13:06:00.000+02:00

Tämä aloitettiin 22.12. ja vaikka viikko onkin vierähtänyt ja osa asioista jo vanhasia (<> uutisia), niin en raaski koko kirjoitusta deleteerata. Onhan siellä jotain asiantynkääkin seassa. Ehkä.

~~~~~

Nyt se on sitten lasten kohdalta ohi loppuvuodeksi. Se arkinen aherrus. Meikäläisellä on vielä yksi kaivospäivä ja sitten voi laittaa kuokkaan suojuksen muutamaksi hetkeksi.

Tosi hienot todistukset tuli molemmille ! En harrasta lahjomista mitä tulee kokeisiin tai todistuksiinkaan, mutta nyt tein poikkeuksen. En siksi, että numerot ja arviot olisivat olleet yhtään sen parempia (tai huonompiakaan) kuin aikaisemminkaan. Nyt vain tuntui siltä. Miksi en antaisi lapsillekin bonusta hyvin suoritetusta työstä vuoden aikana, vaikkeivät he minun vuokseni tsemppaakaan koulussa, vaan omaksi hyväkseen ?

Lisäksi olen löytänyt antamisen ilon. Eilen kaivoin joka kolikon lompakostani (koska seteleitä ei siellä ikinä ole) ja kilautin ne Pelastusarmeijan joulupataan. Taisi siinä kuutisen euroa olla. Olisin antanut enemmänkin, mutta ei ollut sillä hetkellä mukana. Sain kyllä niistäkin rovoista kauniin hymyn ja ystävällisen hyvän joulun toivotuksen käsittämättömän komealta nuorelta mieheltä. (Mistä näitä herkkupaloja oikein tulee ?!? (Tai sitten mulla on joku herkistelykausi kuukaudesta menossa...))

Lapsille on tulossa aika paljon joululahjoja. Ensin ei pitänyt tulla juuri mitään, mutta on niitä jo aimosäkillinen. En voi sille mitään, vaikka Mies niistä aina mäkättääkin. Eihän se nyt ole häneltä pois ! Hän saa sen paitansa, minkä lähes joka vuosi hänelle annan. Tänä vuonna saa lisäksi tonkallisen Omega3 -kalaöljykapseleita, kun kolesterolinsa oli hieman kohollaan ja terveydenhoitaja oli niitä hänelle suositellut. Tyypillisenä miehenä ei tietenkään ole saanut niitä hankittua, joten ajattelin olla kiltti vaimo ja pidentää hänen elinikäänsä lahjomalla terveysvaikutteisilla peräpuikoilla.

Tiedän, että tällaista paheksutaan, mutta viis siitä. Ensinnäkin lahjat ovat kaikki laatutavaraa eikä mitään krääsää. Toiseksikin kaikki ovat käyttötavaroita, tavalla tai toisella. Joku Xbox on turha, tavallaan, mutta vastaavasti pleikka peleineen lähti kiertoon, joten emme vain kerää tavaraa, vaan myös luovumme samalla. Minä lisäksi 'lohduttelen' itseäni sillä, ettei meillä ole eikä ole koskaan ollutkaan DVD -soitinta, vaan käytämme näitä pelilaitteita myös leffojen katseluun. Tai siis Pienin käyttää.

Itselleni olen ostanut aika vähän, jos mietin koko vuotta taaksepäin. En tarvitse mitään ja yritän käyttää loppuun ne tavarat joita jo omistan ostamatta niiden tilalle mitään. Tarkoitan lähinnä vaatteita, liinavaatteita tms., kempparituotteita ja kaikkea muuta kuluvaa.

~~~~~

Tuohon asti pääsin viikko sitten.

Tänään totesin jälleen kerran olevani 'nävertäjä'. Nävertäjä saa nautintoa pienistä asioista. Suuret linjat kauhistuttavat nävertäjää. Esim. äsken täytin kaksi lasista kupposta topsy -puikoilla. Pieni homma, josta sain suurta iloa, mutta joka oli jäänyt tekemättä tässä viime aikoina. Lisäksi sain yhden pumpulipuikkopaketin tyhjäksi ja poltettaviin. Nävertäjä näet nauttii myös siitä, että saa asioita loppumaan. Esim. parin päivän kuluessa, tähtään että tämän vuoden puolella, loppuu hammastahna, josta en loppujen lopuksi tykännytkään, mutten ole voinut heittää sitä poiskaan, ja tulen riemuitsemaan siitä hetkestä suuresti, jolloin saan heittää sen tyhjän tuubin roskiin.

Joku viher -virus on meikäläiseen iskostunut, sillä mietin siinä niitä topsyjä asetellessani, että niissäkin on muovia, jonka voisi korvata puulla. Tai paperilla, kuten ennen tikkareissakin oli paperitikut. (Miksei muuten enää ole...?) Tiedän, että pumpulipuikkoja saa myös puuvarrella, mutta totuus on, että ne maksavat moninkertaisesti noiden muovivartisten hinnan. Okei, meikäläinen voisi sen varmasti maksaakin pienestä palkastaan, mutta jos yritetään saada jotain ekologista hyötyä aikaiseksi, niin niiden ekotuotteiden pitäisi olla vähintäänkin saman hintaisia kuin niiden ei-ekotuotteiden, jotta suuri yleisö löytäisi ne.

Minun talouteni ei kaadu siihen, että maksan joskus enemmän luomu- tai ekotuottesta, koska se ero ei ole minulle suuri (enkä tällä nyt todellakaan vihjaile, että rahaa olisi niin ettei tarpeilleen taivu), mutta mietitäänpä pienituloisia ihmisiä. Eläkeläisiä, erilaisilla tuilla eläviä tai muuten vain taloudellisessa ahdingossa olevia. Heille se ero voi olla tuloihin suhteutettuna todella iso.

Mm. tämä asia ärsyttää minua näissä eko-intoilijoissa. Heillä on selvästikin varaa 'ekoilla', mutta he eivät syyllistäessään maapallon tuhoamisesta muista sitä, että kaikilla ei ole yhtä hyvin asiat. Eli vaikka tahtoa olisi, niin mahdollisuuksia tai kykyä ei ehkä ole. Okei, kierrättäminen on halpaa ja sitähän pienituloiset ihmiset joutuvat harrastamaan haluavatpa he sitä tahi eivät, olosuhteiden pakosta. Mutta luomuruuan tai ekosaippuan ostaminen tuntuu kyllä siinä vaiheessa älyttömältä, jos pitää miettiä, miten seuraavan päivällisen tai vuokran saa maksettua, ettei tarvitsisi lähteä kerjuulle.

Tokihan olisi ihanaa tietää pelastavansa maapallon seuraavia sukupolvia varten, mutta ensin pitää saada sille seuraavalle sukupolvelle vaatteita ja kaloreita, jotta olisi se seuraavakin sukupolvi asuttamassa sitä pelastettua maapalloa.

No, niin. Tulihan taas paasattua tuosta tälläkin puolella, mikä osoittaa, että olen aiheesta tavallaan kiinnostunut, mutta myös erittäin kriittinen, jopa vastahakoinenkin joissain kysymyksissä. Ehkä se on osittain tiedon puutetta, mutta luulen, jos noin ystäväpiiriäni mietin, että olen myös ajatusteni kanssa erittäin tavallinen keski-ikäinen, keskiluokkainen ja keskinkertainen suomalainen nainen. Joten sillä mielellä lueskelkaa näitä ajatuksiani.

Aina saa huolehtia ja murehtia

2011-12-28T21:23:00.000+02:00

Onko tässä ollut yhtään päivää tämän vuoden puolella, ettei olisi tarvinnut jostain huolehtia tai murehtia ? Jos on ollut, niin olen sen onnistuneesti kyennyt unohtamaan, sillä pelkkiä huolentäyteisiä päiviä tuntuu olleen, olevan ja tulevan.

Tänään olimme lasten kanssa elokuvissa. Tai melkein olimme, osa oli, osa ei, sillä hetkeä ennen elokuvan alkua Isompi kirjaimellisesti kuukahti päälleni. Siis pyörtyi. No, ihan kokonaan ei taju lähtenyt, mutta valkoinen oli kuin laajakangas tyypin naama, kun makasi siinä leffasalin edessä ja minä häneltä kyselin vointia.

Kävelytin Isomman ulos haukkaamaan happea, koska siellä sisällä oli kieltämättä kuuma ja huono ilma. Jo niiden muutaman kymmenen metrin aikana jalkansa alkoivat notkahdella uudestaan ja sain hänet viime tingassa raikkaaseen ulkoilmaan. Kylmää hikeä pukkasi otsalle ja selkään sekä Isommalla että minulla.

Sen verran hontelo oli olo, että jätin Pienimmän kaverinsa kanssa elokuviin ja vein Isomman sillä aikaa kotiin lepäilemään.

Illan mittaan olo onneksi koheni ja epäilen sen huimauksen johtuneen siitä, että Isompi on nyt 4,5 päivää pelannut niin intensiivisesti sitä sotapeliään, ettei ole muistanut edes syödä. Eilen söi ensimmäisen ateriansa klo 15 ja tänäänkin vasta klo 14. Ja nyt puhutaan meidän kolmen-tunnin-vauvasta, joka normisti syö 2-3 isoa lämmintä ateriaa päivässä sekä väli- että iltapalan. Vähintään. Eli 'aliravitsemus' ja ulkoilemattomuus olivat syypäät moiseen säikyttelyyn.

Taisi tyyppi säikähtää hieman itsekin, koska suostui tapojensa vastaisesti illalla syömään mandariineja, vaikka aina väittää, että niistä alkaa kurkku kutisemaan. Henkistä allergiaa, pääasiassa.

JälkiToteamus:
Loppuillan oli se telkkaripeli sitten pannassa. Käskettiin lukea kirjaa vaihteeksi.

Uusi vuosi, uudet kujeet

2011-12-27T15:07:00.000+02:00

Ja vanha sanonta.

Meikäläinen on huono tekemään mitään lupauksia näin uuden vuoden kynnyksellä. Tarkemmin: kykenen niitä kyllä tekemään, mutta niissä pysyminen on se diilin vaikeampi osa. Nyt päätin kuitenkin muuttaa hieman toimintamalliani ja aloitin sen Nollismaiseen tapaa heti enkä vasta viidestoista, tai ensimmäinen, päivä.

Minulla on ollut tapana säilöä erilaisia asioita. Enkä nyt todellakaan tarkoita sitä "Kesä purkkiin" -systeemiä, vaan kaikkea muuta. Mm. erilaista paperitavaraa. Kuten laskuja (maksettuja !), tiliotteita, ilmoituskirjeitä ja ties mitä, jolla ei ole minkäänlaista arvoa jälkeenpäin. Kun lasku on maksettu, se on maksettu ja sillä siisti. Mitä sitä enää säilömään. Varsinkin, kun nettipankista ne maksetut laskut näkyvät vielä ainakin sen suositeltavan vuoden. Ainoa, mitä on oikeasti järkevä säilyttää hieman pidempäänkin, on kuitit, joissa on merkittynä myös takuuaika. Ja mieluiten vielä kopiot niistä, koska se kassakuitti haalenee vuosien varrella, tai itseasiassa jo kuukausien varrella. Mutta muiden paprujen säilöminen on turhaa ja hemmetin työlästäkin. Siinä vierähtää tovi jos toinenkin ihan heittämällä, kun niitä lippusia ja lappusia alkaa ujuttelemaan niille kuuluviin muovitaskuihin. Varsinkin, jos sitä ei tee ihan joka kuukausi tai edes puolenkaan vuoden välein, josta syystä ne pitää ensin laittaa ajallisesti järjestykseen, sitten ottaa pois ne vanhat ja lopulta arkistoida uudet tilalle. En jaksa enää.

Lisäksi se vie tilaa. Meillä on yksi hyllymetri täynnä mappeja, joihin on säilötty näitä kuitteja ja tositteita ja laskuja vuosien varrelta. Aikaisemmin taisin säästää niitä parikin vuotta, mutta tilanpuutteen takia lyhensin ajan vuoteen ja nyt olen päättänyt luopua siitä kokonaan.

Äsken kaivelin takkahuoneen kirjahyllyn sitä osaa, johon näitä papereita oli kertynyt jo varsin sievoinen pino ja siitä sain tämän kuningatar-ajatukseni. Kävin ne läjät läpi, totesin laskut maksetuiksi ja työnsin poltettavien koriin. Menköön. Turhaa tavaraa. Lämmitetään niillä tänään vaikka sauna. Onpahan edes jotain hyötyä siitä paperisaasteesta.

Näin se uusi vuosi saadaan käyntiin kummasti !

JälkiToteamus:
Rehellisyyden nimissä on todettava, että puhdasta laiskuuttahan tämä vain on. Voisin ne vielä hyvinkin tallettaa mappeihin ja mahdollisesti sitä ehkä haluaisinkin, hamsteri kun olen, mutta en vain enää laiskuuttani viitsi sitäkään hommaa tehdä. Saattaa olla, että kadun tätä päätöstäni vielä jossain vaiheessa, mutta se on sitten jo myöhäistä.

Mutta pesin kuitenkin hellan ! (Mikä todennäköisesti sitten jääneekin tämän päivän saldoksi tekemättömien töiden osalta.)

Jouluaaton kevennys

2011-12-24T07:43:00.000+02:00

Tämä tapahtui kyllä jo eilen, mutta unohdin sen kertoa. Eli menee tähän Huvittavaa -kategoriaan ihan täysillä.

Eli eilen tulin ulos joulusaunasta ja käpöttelin keittiöön hakemaan juotavaa. Meikäläisellä oli luonnollisestikin päällään vain pyyhe ja sekin kietaistuna hiuksiin. Mies oli keittiössä ja menin ohitseen katsomaan hellalla köllöttelevää joulukinkkua, joka oli juuri matkalla uuniin.

Takaa kuului Miehen vaimea ääni: "Siinä se läski nyt on."

Hitaasti käännyin katsomaan Miestä ja sanoin, että "tarkoitit varmaan tota kinkkua".

Juu, kuulemma sitä tarkoitti, muttei uskaltanut katsoa silmiin ja näin että nauratti.

On se kyllä hurja. Siis rohkea mies. :D

Huvittavaa, osa 32

2011-12-23T21:37:00.000+02:00

Poimintoja aatonaaton 'jouluisesta' mielialasta TOP:ssa.

Minä saunan ovella, kun Mies lataili kiuasta: "Mua pitää lohduttaa nyt."

Mies: "Ai, miksi ?"

Minä: "No, kun mua vituttaa."

Mies: "Ai, mikä ?"

Minä: "No, kaikki."

Mies: "Ei hätää. Kohta on joulu." (= suoraan Maisa -hiiren seikkailuista noin 7 vuoden takaa !!)

~~~~~

Minä: "Tuutsä mun kanssa huomenna yöllä joulukirkkoon ?"

Mies (paatunut ateisti): "No, se kävi kyllä mielessä, mutta en mä nyt ehkä sittenkään taida..."

~~~~~

Vaihdamme Miehen kanssa pussilakanoita.

Pienin (lukee vitsikirjaa ääneen): "Mitä joulupukki sanoi, kun putosi reestä ?"

Mies (pussilakanan takaa piilosta): "Vittu."

~~~~~

Isompi: "Ai, eiks armeijasta kaikki pääse vapaalle jouluna ?"

Mies (erittäin tuohtuneena): "Tietenkään ei voi olla kaikki yhtä aikaa jouluna vapaalla !! Ryssä hyökkäsi heti jouluaattona, kun niille eläimille ei ole mikään pyhää ! Siksi pitää koko ajan olla vähintään 300 000 miestä aseissa valmiina !!!"

~~~~~

Mies (katsoo Tartu Mikkiin -joululauluextraa): "Vittu, mitä scheissea..." *huokaus* Ja "aivan hirveetä horroria..."

~~~~~

HAUSKAA JOULUA KAIKILLE TÄMÄN VALKOISEN PUOLEN LUKIJOILLENI !

JälkiToteamus:
Pienin lauloi äsken hennolla lapsenäänellään "Varpunen jouluaamuna" -laulun. En ole KOSKAAN pystynyt laulamaan siitä laulusta ensimmäistä säkeistöä enempää, koska AINA on alkanut itkettämään. Nytkin. Ja edellisen kerran Kauneimmissa Joululauluissa, kun olisi pitänyt 'esiintyä'.

Huvittavaa, osa 31

2011-12-21T21:30:00.001+02:00

Olin menossa suihkuun ja pysähdyin matkalla vessasta saunaan takan eteen lämmittelemään hetkeksi. Luonnollisestikin olin erittäin luomussa oloasussa, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Nojasin päin lämmintä takan kylkeä.

Takkahuoneen sohvalta kuului kiherrystä: "Äiti ! Sulla on tollanen hyytelöpylly !"

Pienin.

No, myönnän, että saatoin siinä lämmitellessäni hieman pudistella pyrstösulkiani, josta y.m. vaikutelma syntyi. ;)

Huvittavaa, osa 30

2011-12-11T20:06:00.000+02:00

Teidän pitäisi siis ihan oikeasti päästä kuulemaan tuota Miehen marmatusta, kun hän katsoo naisten ampumahiihtoa ! Olen nauranut moneen otteeseen ihan katketakseni, kun sitä kuuntelen. Harmi, etten alkanut niitä kommenttejaan heti kirjaamaan, kun hiihto alkoi. Nyt saatte vain pienen maistipalan siitä, millaista täällä meidän 'selostamossa' on. Lauseet on napattu ihan ilmasta, niillä ei ole juurikaan yhteyttä toisiinsa, mutta sitähän se täällä meillä aina on, kun Miehestä on kyse.

"Mistä tollasia Laukkasia oikein löytyy ?" (jonkun negatiivisen luonnehdinnan jälkeen todettua)

"Kahdeksan laukausta, joista viis ohi. No, eihän se paha oo ollenkaan..." (kitkerää sarkasimia havaittavissa)

"No, sekin vasta laama on ! Mäkin osaan hiihtää nopeemmin ! Yks osaa hiihtää ja toinen ampua, mutta kukaan ei osaa molempia !"

"Nyt ei kulje, ei kulje. Ryssä munas kaiken !"

"Missä se Repo nyt viipyy ?!! Ala nyt sivakoida, Repo !! Kato ! Veti lippaalta alas. Mähän sanoin: osaa ampua, muttei hiihtää."

"Arvasin tän." (huutomerkeillä ja ilman, useassa eri välissä, en viitsi kaikkia kirjata)

"Parhaansa yrittää epäilemättä myös Henckell." (suora lainaus jostain Aku Ankasta, käytössä erittäin paljon normiarjessakin)

Ja tuhat muuta vastaavaa lausahdusta ja kommenttia. Tässä vaiheessa minun oli taas suunnattava kirkolla. Tällä kertaa Kauheimpiin Joululauluihin. Kivaa oli. Vuosi kun menee, niin voinkin jo siirtyä miesten riviin laulamaan. Ja sitten kasvatan itselleni munat.

Totta, mutta niin vaikea uskoa

2011-12-07T18:36:00.000+02:00

Tuolla toisella puolella postailin vähän niistä lapsettomista lastenhoidon asiantuntijoista, jotka auliisti jakavat neuvojaan lapsellisille ihmisille. Tarja siellä kommentoi, että hänelle oli sanottu, että kun lapset ovat pieniä, niin me vanhemmat elämme elämämme parasta aikaa, muttemme sitä huomaa.

Varmaan jokainen vanhempi, joka on jossain tilaisuudessa uskaltanut avata suunsa ja varovasti kuiskaten mainita, että lasten kanssa eläminen on joskus hieman rankkaa ja silloin tällöin hieman rasittavaakin, on kuullut saman lausahduksen. Yleensä se tulee sellaiselta ihmiseltä, joka on onnistunut jollain onnenkantamoisella selvittämään itsensä kutakuinkin tervejärkisenä läpi tuhansien uhmaikien ja kammottavien murrosikien. Sellaisen on helppo puhua, kun aika on kullannut muistot, arvet ovat alkaneet haalentua ja dementia pyöristänyt kulmat. Jälkiviisautta terävämpää ei ole olemassakaan ja sekös saattaa joskus ärsyttää.

Mutta vaikka en hetkeäkään kuvittele, että me olisimme jälkikasvumme kanssa jo jotenkin tyynemmillä vesillä, päinvastoin luulen, että meillä on vain joku hieman tyynempi myrskynsilmä -vaihe menossa, niin siltikin on pakko myöntää, että tuossa lauseessa saattaa olla se totuuden siemen. Pieni ja huomaamaton, mutta kuitenkin. Olen näet saattanut nähdä syrjäsilmällä sen siemenen pyörimässä jossain nurkissa joskus.

Tänään meillä oli Pienimmän kanssa kotipäivä. Se kiusallinen aaltoileva kurkkukipu jatkuu meissä molemmissa, joten päätin aamulla, että nyt riitti ja sovin terveyskeskuksen omahoitajan kanssa, että käväisemme hänen luonaan ja hän ottaa meistä nieluviljelyn. Ei se ota, jos ei annakaan, joten kävimme kakomassa pumpulitikkua tuossa aamupäivällä.

Muuten päivä on mennyt leppoisasti. Pienin koristeli niitä eilisiä pahanonnen pipareita sokerikuorrutteella ja erilaisilla kakunkoristeilla ja rouskutteli niitä menemään. Teki minullekin possun, jossa luki "Äidille" ja ison sydämen, johon oli taiteiltu "I love You !". Söin possun eikä se ollutkaan enää niin pahanmakuinen kuin mitä ne eilen syödyt olivat. Ehkä nekin paranevat vanhetessaan tai sitten ne rakkaudella liimatut sokerikoristeet siinä päällä hieman loivensivat makua. Tai sitten ne eiliset olivat vain niin katkeruudella ja ketutuksella kyllästettyjä, että maistuivatkin ihan erseelle.

Iltapäiväpäikkäreiden (minun) jälkeen Pienin halusi pelata Viiru ja Pesonen -lautapeliä. En olisi ollut niin kovin innokas siinä unenpöpperössäni, mutta ajattelin 'uhrautua'. Ja se kannatti. Meillä oli hauskaa ja peli päättyi melkein tasapeliin, mutta kuitenkin Pienimmän voittoon (huh...). Ja silloin tuo Tarjalle mainittu ajatus tuli päähäni.

Ehkä ei pitäisi minunkaan olla niin koko ajan kiinni näissä omissa jutuissani. Ehkä voisin tosiaan yrittää oikeasti nauttia tästä ajasta, kun lapset ovat vielä pieniä, mutta jo kiitettävän omatoimisia.

Jossain nuorten kirjassa, muistaakseni Louisa May Alcott'n kirjassa Tytöistä parhain (1870) kerrottiin maalaistytöstä, joka tuli asumaan hienoon kaupunkilaisperheeseen. Kirjan päähenkilö oli raikas ja viaton Polly, joka teki huomioita eroista oman perheensä ja tuttavaperheen välillä. Tuttavaperheen äiti oli hieno rouva, jolle ulkoiset puitteet olivat tärkeitä. Kerran Polly huomasi, kuinka rouva torjui oman pienen tyttärensä hellyydenosoitukset, koska tyttösen kädet olivat likaiset eikä rouva halunnut uuden silkkipukunsa sotkeentuvan. Polly mietiskeli jotenkin näin: "Omalla äidilläni ei koskaan voi olla niin hienoa vaatetta päällään, ettei hän voisi lohduttaa itkevää lasta peläten vaatteittensa sotkeentuvan."

Tämä ajatus on oikeastaan sen kaiken ydin. En tarkoita, että meidän pitäisi aina ja joka paikassa olla käytettävissä sillä siunaamalla sekunnilla kun nämä pienet diktaattorimme haluavat, mutta jos tulipalo tai vesivahinko ei ole välittömästi uhkaamassa, niin silloin ainakin itse katson, että voin keskeyttää ne tärkeät hommani muutamaksi sekunniksi ja halata lasta. Pienin on tällainen halinalle ja monta kertaa päivässä hän tulee vieläkin syliini istumaan ja halattavaksi. Samoin Isompi aamulla ensimmäiseksi tai koulusta kotiin tullessaan kävelee suoraan syliini halattavaksi. Joskus se on vain nopea 'pusku', mutta kosketus kumminkin. Ja olenkin päättänyt, että parempi vaikka puolen sekunnin halaus kuin kielto, jolla työnnän lapsen pois luotani ja jätän ehkä kurjan muiston.

Tuo kuullostaa nyt kovin kirkasotsaiselta, mutta meikäläisen kohdalla pyrkimys ei tarkoita onnistumista. Eli täydellisesti en pysty tuota ajatusta toteuttamaan, mutta jos yritän, niin sekin on parempi kuin se, etten yrittäisi.

Ehkäpä tosiaan elänkin nyt elämäni parhainta aikaa. Ja jos oikein kovasti yritän, niin tätä aikaa on sitten joku päivä mukava muistella itsekseen ja - toivottavasti - lapsenlapsillekin.

JälkiToteamus:
Nytkin tuossa sohvan nurkassa istuu pieni 'mummeli', joka kutoo sukkaa. Siis Isompi, joka tekee koulussa tekstiilitöissä lapasia ja nyt joutuu ottamaan kiinni kotona, kun on jäänyt jälkeen. Hassua ja huvittavaa, kun se marmattaa ja vääntää vähän kiukunkyyneltäkin, kun on kuulemma niin suolesta koko homma. Uhkasin ottaa valokuvan, jota sitten joskus näyttäisin hänen omille lapsilleen. Vastauhkaus oli pistää puikolla koipeen. :D

Huvittavaa, osa 29

2011-12-04T13:44:00.000+02:00

Minä sohvalla venytellen, edelleen yöasussa kuumavesipullo sylissä ja Tuntematon kädessä.

"Ihanaa, kun on tällanen [sateinen] päivä, niin ei tartte tehdä mitään."

Mies nojatuolista ampumahiihdon lomasta, merkitsevästi sohvalle vilkaisten.

"Nii-in. Tuntuu sopivan."

:D Nauratti. Ei näin kirjoittettuna tunnu miltään, mutta jos tähän saisi liitettyä sen äänensävyn. Just sellanen 'miten-tää-sadesää-jotenkin-muuttaa-sitä-normitilannetta-ton-sun-tekemättömyyden-suhteen' -äänensävy. Mutta siis hyvässä hengessä sanottuna, josta syystä mua naurattikin.

Enää 20 minuuttia nälkäkuoleman alkuun

2011-11-30T20:07:00.000+02:00

Ennen sitä huomisaamuista sokerirasitustestiä pitää paastota 12 tuntia. Siis suomeksi OLLA SYÖMÄTTÄ !! Puoli vuorokautta !!! Pieksut, sentään.

Eli se tarkoittaa sitä, että nyt pitää TANKATA. Oikeastaan pitäisi pitää jotain hemmetin ruokapäiväkirjaa kaikesta, mitä suuhunsa on laittanut, mutta eihän näitä pöperöitä kehtaa kertoa. Vai mitä mieltä olette meikäläisen puputtelusta tässä klo 16 jälkeen:

- glögiä punaviinillä... vai toisinpäin..?
- pecan- ja cashew-pähkinöitä muutama kourallinen
- hässäkkä -salaattia (salaattia, kurkkua, kirsikkatomaatteja, mustia oliiveja, mozzarellaa, katkarapuja, herneitä, salaattikastiketta ja siemensekoitusta, litra ko. salaattia painaa n. 2 kiloa)
- muutamia Salt&Vinegar -maissitikkuja
- Crowmoor -omenasiideri (juon ehkä vielä toisen saunassa)
- n. 1 dl:n kokoinen mustikka-kermavaahto-herukka -vanukas, ei järkkymakea

Vatsa on jo täynnä, mutta jos miettii, että saan seuraavan kerran syödä huomenna joskus klo 11 jälkeen, niin... Kyllä mä ehkä voisin vielä jotain... Ihan pientä vaan....

JälkiToteamus:
Sain..mme Anopilta tonkallisen itsetehtyjä maustekurkkuja. Normisti ovat oikein tosi hyviä, mutta nyt oli Anopilta loiskahtanut jotain outoa lisuketta sen verran, etten oikein tiedä, mitä hemmettiä tehdä niille kurkuille. Olenkin päättänyt vaieta ne unohduksiin. Tai siis hyvä aikomukseni oli. Mies näet kaivoi äsken sen hitonmoisen ämpärin kellarista, roikotti sitä kädessään ja mulkoili epäluuloisena sen sisältöä.

"Kuka nää kurkut on tänne ottanut ? Syökö näitä kukaan ?"

- "No, me maistetaan niitä kohta Pienimmän kanssa" sanoin totaalisen totuudenvastaisesti.

Mies ei turhaan ole ollut naimisissa meikäläisen kanssa vuosikausia, siksipä sanoikin: "Sulla on päivä aikaa syödä nää kurkut." :D Ja jatkoi: "Entäs noi toissavuotiset raejuustot tuolla jääkaapissa ?"

- "Eihän ne oo edes vanhentuneita vielä ! Mä otan huomenna niitä evääksi."

"Ai, kaikki kolme [isoa purkkia] vai ?! Etkä ota ! Noi kurkut on nyt etusijalla. Mä jätän ne tähän pöydälle, ettet sä unohda niitä."

Välillä se on kyllä tosi rasittava. :D

Plus-miinus=nolla

2011-11-27T13:43:00.000+02:00

Olin aamulla... Ai, niin ! Hauskaa ensimmäistä advettia vaan kaikille tasapuolisesti. Varokaahan sen kynttilän kanssa. Niin, siis olin aamulla kirkolla vähän joikhaamassa Huussiannaa ja muitakin vessabiisejä. Ottaen huomioon sen, että olin yskinyt puolen työtä, kun kurkussa oli joku hemmetin kutka, laulaminen alkoi sujua jossain toimituksen puolessa välissä jo ihan asianmukaisesti. Että ei se herääminen nyt ihan hukkaan sitten mennytkään. Tiedä sitten, miltä se yleisöstä kuullosti, mutta sehän nyt on oikeastaan ihan sama. Omaksi iloksemmehan me siellä lauleskelemme emmekä muita viihdyttääksemme. Juu.

Kun palasin hetki sitten kotiin, oli Mies jo kotiutunut Kesäpaikalta, jonne eilen aamulla lähti Appiukon kanssa 'töihin'. Ja saunomaan ja viettämään laatuaikaa hiljaisuudessa.

Siinä vaatteita vaihdellessani satuin vilkaisemaan vessan peiliin. Se luomi-primeri toimii edelleenkin ja meikki oli yhtä hehkeä kuin mitä 4 tuntia aikaisemmin. Uskomaton juttu. Lisäksi näytin itsekin melko hehkeältä. Tarkoitan, etten siis näyttänyt hullummalta noin ikäisekseni akaksi. Ehkä harmaa päivä taustalla avitti sitä hehkua, en tiedä.

Mies makoili takkahuoneen sohvalla. Kävimme seuraavanlaisen keskustelun.

minä: "Jos sä et tuntis mua eli et siis tietäis, minkälainen mä oon, niin pitäisitsä mua nättinä ?"

Mies: "Joo..."

minä: "Onks sulla siis mielestäs hyvännäköinen vaimo ?"

Mies: "Joo..."

minä: "Onks sulle koskaan kukaan muu sanonut, että sulla on hyvännäköinen vaimo ?"

Mies: "Ei..."

(HÖH !)

minä: *hmmm* "Olisitsä voinut vastata mun ekaan kysymykseen jollain muulla tavalla ?"

Mies: "En..."

Just joo. Joskus on parempi olla myös kysymättä mitään. Varsinkaan tyhmiä.

Saa talloa

2011-11-24T22:31:00.000+02:00

Selässä on joku kamala jumi. Tai sitten olen saamassa sen, miksi sitä ensin luulin eli sydänkohtauksen. Tai hetkinen ! Sehän voi olla joku keuhkoissa. Keuhkoödeema !! Se se on ! (Siis mikä se on ?)

Joka tapauksessa pistää, kun köhii. Selkään. Vasemmalle. Pienin sitä jo itseveistämällään 'massella' eli hierontavempeleellä paineli eli antoi samalla mitalla vastapistoksia takaisin. Teki kyllä niin eetvarttia, että uskon kivun olevan ehkä sittenkin lihasperäistä. Vai onko sittenkään...?

Jumalavitsa, sanon minä ! Tämä blogihan alkaa muuttua pikkuhiljaa pelkäksi sairaskertomukseksi ! Milloin kolottaa sieltä ja milloin riipii tuolta. Päässä vippaa ja heittää ja humisee eikä sydänkään meinaa pysyä normirytmissään ollenkaan, kun on ylimääräisillä plumpsahduksilla pitänyt ottaa vauhtia. Ja jalkaan sattuu, kun tuli eilen ahnehdittua kilometrejä kävelylenkillä. Arvasin, ettei siitäkään hyvä seuraa, kun lähtee liikenteeseen. Olisi pitänyt pysyä vain neljän seinän sisällä sohvalla peiton alla missä olin, kun kohtalokas puhelu tuli enkä kyennyt kieltäytymään happihyppelystä. Prkl.

Vanha mikä vanha. Pakko kai se on myöntää. Oikea termi on itseasiassa Vanha ja Raihnainen. Grrrr.

JälkiToteamus:
Mutta siis joo, jos jollain on ylimääräisiä haluja, niin tervetuloa murjomaan meikäläisen yläselkä kondikseen. Huomenna pitäisi näet päästä vähän pikkujouluilemaan... Mitäköhän siitäkin taas tulee....

Kysymys 43:lle

2011-11-23T18:25:00.001+02:00

Luin erästä blogia ja mieleeni juolahti ajatus.

Tätä 'kilttiä' puolta lukee pieni ja intiimi 43:n hengen porukka, joten siksi operoin nyt tällä puolella. Jos oikein muistan, niin jokainen teistä tämän puolen lukijoistani on joskus kommentoinut jotain täällä eli se ei ole vierasta eikä toivottavasti kynnyksen takana. Siksipä elättelenkin nyt vaatimatonta toivetta. Ajattelin esittää teille kaikille yhden kysymyksen yhteisesti ja haluaisin siihen 43 vastausta eli jokaiselta teiltä omansa. Pliis.

Kysymys ei ole helppo, valitettavasti, muttei myöskään mahdoton. Vastauksen laadulle tai pituudelle ei ole vaatimuksia. Pelkkä vastaus riittää. Kysymykseen ei ole myöskään olemassa yhtä oikeaa vastausta. Kaikki vastaukset ovat oikeita, joten sitä ei tarvitse kenenkään jännittää. Eli kysymys on Henkilökohtainen Kysymys ja vastaus riippuu monen asian yhteissummasta, riippuen vastaajasta itsestään. Lisäksi muotoilen kysymyksen siten, että vastaus voi olla puhdas hypoteettinen mielipide. Eli sen ei tarvitse olla kertomus omasta elämästä, vaan vain pelkkä mielipide. Jos joskus jotain.

Eli kysymys kuuluu: Mikä olisi pahinta, mitä Sinulle voisi elämässä sattua ?

Tarkennan vielä sen verran, että sen asian ei tarvitse konkreettisesti sattua juuri sinulle. Eli sen pahimman ei tarvitse olla sinun jalkasi, joka katkeaisi, vaan esimerkiksi se voi olla koirasikin koipi. Joku asia, joka koskettaa sinua ja/tai elämääsi.

Vastaan itse viimeisenä eli 44. kommentoijana. ;)

Kiitos jo etukäteen kaikille. :)

JälkiToteamus:
Tämä kysymys juolahti mieleeni ihan sattumalta ja on puhdasta mielenkiinnostusta taholtani.

EDIT heti:
Oi, mikä 24 karaatin pölkkypää olenkaan !! Tottahan myös kaikki anonyymistikin lukevat saavat vastata ! Pahoittelen syvästi ajatuskatkostani. :)

Joskus olisi parempi olla vain hiljaa

2011-11-20T15:53:00.000+02:00

Pienin katsoo maailman typerintä piilokameraohjelmaa eli ohjelmaa nimeltä Homma haltuun. Olen muutamankin kerran joutunut sitä katsomaan sivusta ja en kyllä keksi heti typerämpää formaattia, jos mukaan ei lasketa BB:tä ja muita tosi-tv -juttuja. Jos joku nyt ei tiedä, mistä ko. pölväilyssä on kyse, niin onnittelen enkä lähde asiaa tässä valottamaankaan.

Äsken kuitenkin sen, joka yrittää haalia rahaa kokoon, piti toistaa sanaa "kulli" aika pirun monta kertaa. Todella 'omaperäistä' ja 'hauskaa' ohjelman käsikirjoittajilta.

Sanoin Pienimmälle, että sitä 'kullia' on parempi olla sitten kailottamatta tuolla maailmalla. Pienin nauroi, katsoi minuun ja sanoi: "Enhän mä edes tiedä, mitä se tarkoittaa ! Mikä ON 'kulli' ??"

Loistavaa. Eipä auttanut meikäläisen muu kuin selittää, mistä vehkeestä siinä oli kyse ja sekös Pienintä nauratti vielä enemmän. Meikäläisellä ei huumorintaju venynyt vieläkään nauruksi saakka. Vasta hetken kuluttua tajusin tilanteen koomisuuden, kun menin juttua selittämään TOP:n hellapoliisille, joka vääntää kaalipataa keittiössä. Miestä huvitti tietenkin, kun mentiin genitaalialueelle.

Miten hemmetissä meillä aina päädytään näihin umpikujiin ??!

0,07 vauhdissa

2011-11-20T14:14:00.000+02:00

Leikin Nti Etsivää. Ja tämäkin etsivä löytää.

Pesin aamupäivällä Pienimmän talvitakin. Sen valkoisensävyisen eikä se kirottu takki suostunut edelleenkään puhdistumaan mieleisekseni. Tämän asian kanssahan painiskelin muutamaankin otteeseen viime talvena ja poltin hihani tuhanteen kertaan maailmanlopun rovioilla. Nyt jaksoin enää korkeintaan tympääntyä, kun totesin, että lähes yhtä törkyisenä takki tuli pesukoneesta kuin oli sinne mennytkin. Vaikka olin laittanut sappisaippuaakin hihansuut, taskunsuut ja vetjoketjun kohdan täyteen. Ei auta siihen loimeen mikään, piru vieköön. Epäilen, että se johtuu sen takin kankaasta. On jotain keino-muovia, joka imaisee sen lian ja ravan molekyyleihinsä siten, ettei se todellakaan kerran tartuttua enää irtoa kuin syövyttävällä hapolla tai tulella. Joista keinoista kumpikaan ei ole kovin houkutteleva lopputuloksen kannalta.

Mutta joskus sitä ihmistä onnistaa kaiken tämän potutuksenkin lomassa. Pienin tuli näet kaverinsa kanssa meille pelaamaan Wii'llä jotain niinkin kehittävää kuin Mariota. Hmm. Sunnuntain. Pelatkoon tänään(kin). Mutta pointti ei ollut tuo vaan se, että näin sillä kaverilla tosi kivan näköisen talvitakin. Ajattelin vakoilla ja kurkata, kenen se takki on. Lindex'ltä ostettu, joten ei voi olla kovin tyyris. Voisin harkita samantyylistä Pienimmälle. Siinä ohivakoillessani huomasin sattumalta, että samanlaista pinttymää näyttäisi olevan kaverinkin takin hihansuissa.

Jihaa ! Sain siis synninpäästön. En olekaan surkea pyykinpesijä, vaan tuo kaupunkilika, noki sun muu, ei vain kertakaikkiaan irtoa vaatteista kerran siihen pesiydyttyään. *puuuuhh* Helpotuksen huokaus, koska pyykinpesussa olen aina kuvitellut olleeni vähintäänkin välttävä. Useimmiten jopa tyydyttävä ja muutamina harvoina valaistuksen hetkinä peräti 9-, joka kaiketi vielä kiitettäväksi lasketaan. Joten luovutan vahvemman eläimen edessä ja tunnusta kaupunkiravan voittajaksi. Nauttikoon voitostaan, minä en enää välitä.

JälkiToteamus:
Aion tosin vielä kerran yrittää sen takin puhdistusta ja hyökkään sen ryökäleen kimppuun sen valkohohkakiven, vai mikä hemmeti se nyt olikaan, kera. Kukaan ei pääse ainakaan sanomaan, etten olisi sisukas ja antaisin heti periksi. Pah ! (Vai kokeilinko mä sitä jo...? Niin... siis kuka mä olinkaan ? Ei, ei mulla huono muisti ole. Se on vain äärettömän lyhyt. *huok*)

Hääpäivän ratoksi

2011-11-19T07:36:00.000+02:00

Olin taannoin konsertissa, joka kulki nimellä "The Beat Goes on 2011, Popin vuosikymmen 1960-1969". Järjestäjänä Back to the Sixties -yhdistys. Konsertissa esiintyivät sellaiset legendaariset bändit (tosin kaikki eivät ihan enää alkuperäisessä kokoonpanossaan) kuin The Oldies, The Scaffolds, The Diamonds, The Sixties Blondies, The Roosters, Express, The Strangers, The First, Kari Kuuva, The Esquires, Ernos ja Jim & The Beatmakers.

Olihan kuulkaa menoa ja meininkiä ! Papparaiset svengasivat kuin eläimet ja kaikilla, niin esiintyjillä kuin yleisölläkin, oli ihan mahtavan hauskaa ja fiiliset nousivat ihan toisiin sfääreihin. Konsertin juonsivat Mape Veijalainen ja Jake Nyman hauskasti välillä vähän toisiaan hyväntahtoisesti kiusoitellenkin.

Meikäläinen oli taatusti konsertin nuorimpia ja jos minä pääsin huikaisevaan tunnelmaan mukaan, niin voi vain kuvitella, missä fiiliksissä oli muu yleisö, jolle kaikki, mitä lavalla esitettiin, oli muistoja parhaimmasta nuoruudesta. Melkeinpä kadehdin heitä, kun katselin ja kuuntelin vierustovereitani. On se 60-luku ollut huikeaa aikaa täällä peräpohjolassa, kun rautalankamusiikki saapui tännekin villitsemään nuorisoa.

Jake Nyman kirjoitti kuvaavasti ohjelmalehtisessä rautalankayhtye The Bad Ones'in (Markku Veijalainen ja Sakari Pipatti) 'keikasta' Hämeenlinnan lyseon luonnontieteellisen kerhon kevätnäyttelyn yhteydessä vuonna 1963. "Hupia irtosi myös paikalla olleiden maikkojen ilmeistä. Jotkut näyttivät aidosti järkyttyneiltä, toisilla taas suupielet olivat vääntäytyneet kireään hymyntapaiseen kun he yrittivät ymmärtää 'nykynuorison harrastuksia'." Nyt hymyilyttää aidosti. Kyllä 50 vuotta sitten kaikki oli vielä niin viatonta ja harmitonta.

Parasta oli kuitenkin musiikin lisäksi katsella niitä esiintyjiä. Siinä oli sellaista esiintymisen riemua ja aitoutta, todellista tunteen paloa, jota harvoin pääsee näkemään tänä päivänä. Kiitos taas Siskolle, joka otti pikkusiskonsa mukaansa jälleen kerran nauttimaan ainutlaatuisesta musiikkipläjäyksestä.

Kiirastuli, jonka jokaisen miehen tulisi läpäistä

2011-11-16T22:52:00.000+02:00

Meille tulee osastolle uusi tyyppi töihin ja minä saan hänestä huonekaverin. On sellainen nuori kolli. Ei mikään ihan poikanen enää, mutta minä luokittelen kaikki itseäni nuoremmat poikasiksi tai typyiksi. Ehkä tämäkin nuori mies on jo lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä. Luulisin. Oletan. Näistä nykyajan nuorista on niin vaikea mennä sanomaan, mutta miespuolinen hän varmasti on.

Voi poika-parkaa. Mitäköhän kaunaa esihenkilöni kantaa tätä poikaa kohtaan, kun pistää hänet heti meikäläisen kanssa samaan mökkiin istumaan ? Eihän tuollaista märkäkorvaa saisi laittaa suoraan pahimpaan etulinjaan. Sellainenhan on täysin epäinhimillistä ja moraalitonta käytöstä. Mutta ehkäpä esihenkilöni ajattelee karaista nuorta miestä ja testaa samalla, että jos meikäläistä kestää, niin sitten kestää mitä vain. Siltikin. Täytyypä kysyä, kuuluuko poika toimihenkilöyhdistykseen. Liitosta luulisi saavan apua, jos olosuhteet käyvät liian rankoiksi tai peräti mahdottomiksi.

Ei, ei. Kunhan pelleilin. Otan tietystikin sen siloposken heti äidilliseen huomaani ja pidän huolta, että hän niistää nenänsä ja muistaa syödä myös salaattia eikä pelkkää kastiketta. Eikä litki liikaa kahvia tai muita kofeiinipitoisia virvokkeita. Muistutan myös, että laittaa pipon päähänsä ja kaulaliinan kaulaansa, kun lähtee töistä kotiin. Ja tarkistan, ettei vain unohda kännykkäänsä tai muita vehkeitään töihin. Ai, jai. Kyllä meille tulee kivaa sen pupulaisen kanssa ! Tuskin maltan odottaa ensi viikkoon.

;D

Pieni lapsi pienet murheet, iso lapsi...

2011-11-15T20:59:00.000+02:00

Jälkiviisaus on parasta viisautta ja näin jälkikäteen voinkin sanoa, että olin hullu, kun odotin niin kiihkeästi aina raskauden päättyvän ja vauvan syntyvän. Koska vaikka raskauden ajan pelkäsinkin hullun lailla ties mitä, niin se ei ollut mitään verrattuna tähän pelkoon, mitä tunnen lasteni, näiden isojen votkaleiden, puolesta nyt. Puhumattakaan siitä tuskasta, jota tunnen heidän murheistaan.

Tekisi mieleni itkeä sydämeni pohjasta, mutten voi. Minun pitää olla Aikuinen ja Vanhempi ja ennen kaikkea Äiti, johon voi luottaa ja tukeutua ja turvata. Voin olla heikko, tai vahva ja näyttää tunteeni, myös ne kurjat tunteet, mutta en tässä tilanteessa. Nyt minun pitää pitää itseni rauhallisena ja rauhoittaa myös lapsi puhumalla hänelle 'järkeviä' ja vähän neuvoakin. Ennen kaikkea perustella.

Voi tätä vanhemmuuden iloa ja tuskaa. Tämä hämmentää uskoani. Ymmärrän, että itsensä voi uhrata rakkaudesta toiseen, mutta miten kukaan isä voi uhrata poikansa, jos hänellä olisi ollut mahdollisuus ja kyky myös pelastaa hänet ? Ahdistaa ja hämmentää.

Olen maininnut, että Isompi on erittäin herkkä lapsi. Tiedän, ja hän on sen itsekin myöntänyt, että vaikka on järkevä ja asiallinen, niin rohkeutta hänessä ei ole. Tai on. Isompi kykenee puolustamaan toisia, mutta itseään hän ei osaa puolustaa. Hänessä ei ole tippaakaan 'kovista', kuten hän itse asian määrittelee. Ja näin se on. Ja vaikka syvällä sisimmässäni tiedän, että parempi näin päin kuin toisin päin, niin siltikin toivoisin, että hänessä olisi hieman sitä sisua ja kovuuttakin sen oikeudenmukaisuuden tueksi. Silloin hänen elämänsä olisi hieman helpompaa tässä teini-iän kynnyksellä ja sen aikanakin.

Ei ole epäilystäkään, millainen Isommasta tulee isona. Hän on perinyt herkkyytensä ja fiksuutensa Mieheltä ja kun nuo piirteet yhdistetään meikäläiseltä saamaansa iloiseen mieleen ja huumorintajuun, niin voisin kuvitella hänen olevan vastustamaton 'saalis'. Toivon sydämestäni, ettei hän muutu. Ehkä sitä jämäkkyyttä voisi olla hieman enemmän. Toivottavasti ikä tuo sen mukanaan.

Koulussa oli joku vienyt ulkotakin taskusta 1,40 euroa. Summa ei ole suuri, mutta loukkaus ja sitä seurannut luottamuspula koulutovereita kohtaa meinasin musertaa pienen ihmisen kokonaan. Lisäksi kielentunnilla toisen luokan 'kovis' oli yrittänyt pihistää Isomman penaalista pari euroa. Isompi oli sen huomannut ja pyytänyt ne takaisin ja saanutkin ne, mutta arvaan, ettei siinä kyyneleet olleet kaukana.

On helppo sanoa, että "älä välitä" ja "jos noin vielä tapahtuu, kerro heti opelle", muttei nuo sanat tyydytä minua itseänikään. Soitinkin luokanvalvojalle Isomman pyynnöstä, koska turha minun on sen toisen lapsen äidille soittaa. Hän uskoo omaansa ja minä omaani, joten tilanne ei johda mihinkään. Opettajat sen sijaan tuntevat nämä lapset vähintään yhtä hyvin kuin me ja ovat nähneet heidät erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa koulumaailmassa, joten luotan heidän arvostelukykyynsä ja kykyynsä toimia oikein tässäkin tilanteessa.

"Tässäkin" sillä meillä on kokemusta kolmen vuoden takaa pienimuotoisesta koulukiusaamisesta, joka alkoi häiritä jo Isomman yöuniakin. Luokanopettaja hoiti tilanteen aivan loistavasti ottamalla asian jämäkästi esille ja selvittämällä käytöksen asianosaisten kanssa nokitusten. Syytteet tunnustettiin oikeutetuiksi, anteeksi pyydettiin ja annettiin, lyötiin kättä päälle ja asia oli sen jälkeen pois päiväjärjestyksestä. Joten en ole nytkään huolissani.

Pelkään vain, että mitä enemmän ikää noille 'vintiöille' karttuu, niin sitä hankalammiksi nämä tilanteet vain muodostuvat. Toistaiseksi minulle kerrotaan näistä, mutta kuinka kauan. Toisaalta meillä on Isomman kanssa erittäin läheinen ja luottamuksellinen suhde, joten jos osaan sitä oikein vaalia, saan jatkossakin kuulla hänen murheensa ennen kuin niistä tulee kestämättömiä. Tuo mainitsemani kiusaamis -episodi vahvisti meikäläisen osakkeita Isomman pörssissä, kun asiat lutviintuivat juuri niin hyvin kuin olin luvannut, vaikkei se minun ansiotani ollutkaan, ja siitä lähtien hän on uskaltanut kertoa minulle huolensa. Onneksi.

Voi sitä rakasta, rakasta lasta.

Messuamista

2011-11-13T22:11:00.001+02:00

Ei, en ole raivonnut tänään kenellekään (vielä) enkä myöskään viettänyt aikaani kirkonmäellä. Olen käynyt messuilla. Kävimme koko perhe. Oli Elävää Maaseutua, Lemmikkieläimiä, Metsää, Kädentaitoja sekä kaupan päälle vielä Outlet Expoakin. Jokaiselle jotakin.

Lähdettiin reissuun heti aamusta, koska kun kaikki muut paikat ovat kiinni, niin se ainokainen aukioleva on varmasti sitten niin maan perusteellisen turvoksissa. Arvasin oikein, näin oli, mutta ei ihan heti aamusta.

Ensimmäisenä tarkistettiin isot eläimet. Lehmät, härät, hevoset, aasit, kanat, kukot, ankat, lampaat, vuohet ja laamat. Olipa siellä muutama koirakin edustamassa riistaa-ajavaa osastoa, joten katsottavaa ja ihmeteltävää riitti. Vasikat olivat suloisia, lehmät jättimäisiä ja härät kerrassaan valtavia. Isompaan tekivät suuren vaikutuksen etenkin Hereford -härän kivekset. No, olivathan ne kieltämättä melkoiset jalkapallot. Toivottavasti en koskaan missään ikinä vahingossakaan tilaa syötäväksi niitä. Siinä, meinaan, riittäisi jäystämistä muutamaksi hetkeksi.

Aasien aitauksessa oli jotain outoa. Siellä oli aasi, joka ei ollut mikään ihan tavallinen aasi. Ihmettelin ensin, että miten hitossa se voi olla niin iso. Ajattelin, että sen täytyi olla joku risteytys, mutta kun sillä oli aivan aasin mittasuhteet. Iso pää liian pienessä ja tukevassa ruumiissa. Aivan kuin se olisi joku jättiläisten maan aasi. Jostain muinaisuudesta kotoisin, jolloin kaikki oli niin paljon isompaa. Eikä mielikuvani niin pieleen mennytkään. Aasi oli näet mammuttiaasi, joita Euroopassa on yhteensä kymmenen ja niistä kaksi Suomessa. Sen säkäkorkeus oli 163 cm, mikä on käsittääkseni ihan kiitettävä mitta hevosellekin. Ja hän oli kuitenkin aasi. Keräsi kyllä kaikkien jakamattoman huomion.

Muita elukoita oltiin nähty ennenkin, joten siirryimme melko pikaisesti lemmikkieläinten pariin. Siinä vaiheessa Mies totesi, että hän voisi mennä katselemaan metsätyökoneita sillä aikaa, kun me ihailemme erinäköisiä ja kokoisia lemmikkejä. No, olihan toki isänpäivä, joten soin sen nautinnon hänelle.

Lemmikkieläinten sektorissa oli jos jonkinnäköistä kania, rottaa, kissaa, koiraa ja papukaijaa. Myös muutama lisko ja viljakäärmekin nähtiin sekä kaksimetrinen boa-kaunotar. Isomman ehdottomat suosikit olivat papukaijat, joita sai pitää käsivarrella istumassa. Pienin rakastui puolestaan, vingahdeltuaan ensin ihastuksesta jokaisen kahdensadan kanin ja viidenkymmenen koiran kohdalla, rottaan. Sellainen pitäisi ehdottomasti saada meillekin. Onneksi olemme allergisia kaikille karvaisille otuksille, koska en voisi kuunaan ottaa sellaista häntää meille Taloon, olkoon muuten kuinka fiksuja ja filmaattisia otuksia hyvänsä. Hrrr. Meikäläistä sykähdytti vain ja ainoastaan se boa. Siinä elukassa on kyllä Katu-uskottavuutta vaikka muille jakaa.

Metsä -messuilla oli tuhat ja yksi näytteille asettajaa. Onneksi olen metsäni jo myynyt, joten ei tarvinnut valehdella, kun sanoin, että ex-metsänomistajan ominaisuudessa siellä enää kiertelen. Karkit ja muut tilpehöörit keräsin kumminkin taskuuni.

Kädentaidoista oli tuhansia ihania näytteitä, mutta aika alkoi loppua kesken, kun halusin vielä kierrellä siellä ruokaosastolla ja kipaista vielä pikaisesti Outlet Expossakin. Olimme menossa Anoppilaan isänpäivälounaalle, joten meillä oli aikataulu. Niin kiire ei kuitenkaan ollut, ettenkö olisi ehtinyt nauttia kylmät alkupalat juustojen, mehujen ja kalasäilykkeitten muodossa. Maistoin myös Metsärannan Lihan Peurapataa ja se oli viedä kielen mennessään ! Äkkiä etsinkin Miehen käsiini, koska olin jo omat rahani tuhlannut, ja pakotin hänet ostamaan kaksi purkkia sitä herkkua. Tai eihän Miestä tarvinnut siihen pakottaa. Osti ihan vapaaehtoisesti maistettuaan sitä pataa itsekin. Siinä on 70% peuraa ja 30% possua notkistamassa koostumusta. Hiivatti, että oli tosiaankin maukasta !

Isompi, jonka vatsa oli kurissut jo jonkin aikaa, herkutteli puolestaan suurena kalan ystävänä erilaisilla kalasäilykkeillä viereisellä kojulla. Huvittavaa oli katsoa sen nuorehkon miehen ilmettä, kun Isompi melkeinpä nuoli ne kupposet puhtaiksi ennen kuin siirtyi seuraavaan kala -maistiaiseen. Harvoinhan lapset ovat niin kalan perään kuin mitä Isompi on.

Mies oli jo ehtinyt siellä pienen kierroksen tehdä sillä aikaa, kun me ihailimme eläimiä ja mukaan oli tarttunut kaikennäköistä kuivatuotetta. Luomua. Niin se Kummiperheen vuosia kestänyt aivopesu alkaa pikkuhiljaa tehdä tulostaan. Sieltä lähti mukaan perunajauhoa, ohrasuurimoita, sämpyläjauhoa ja ruislastuja. Luomua kaikki, tietysti. Siihen nähden, että Mies tutkii tosi tarkkaan lehtien ruokatarjoukset ja käyttää hyväkseen punaiset hintalaput, tämä luomuinnostus tuntuu hieman koomiselta. On valmis vapaaehtoisesti maksamaan ruuasta enemmän kuin mitä olisi ihan pakko. Niin sitä ihminen, Mieskin, pehmenee vanhetessaan. Sitten, kun lopettaa 'vehje-aterian' (= tonnikalaa ja makaronia) syönnin, koska tonnikalan kalastus (meinasin kirjoittaa 'metsästys' :)) on ryöstökalastusta, niin sitten oikaisen kyllä koipeni välittömästi. No, se päivä on varmasti vielä melko kaukana tulevaisuudessa.

Outlet Exposta ostin itselleni uuden työlaukun. Ei ollut kallis ja tarvitsin sen, koska nykyinen laukkuni (keinonahkaa eli suomeksi muovia) irvistelee jo ainakin parista nurkasta ja ensimmäinen pakkanen hajottaa sen todennäköisesti kokonaan. Lumenen pisteestä ostin huulikiiltoja ja pari luomiväriä. Pienin sai penaalin. Vaatteet näyttivät rytkyiltä aivan kuten eilen teatterireissulla tapaamani nainen sanoi enkä tuhlannut aikaani niihin. Jos olisin ollut yksin liikenteessä, olisin kierrellyt siellä sekä kädentaito -puolella ehkä hieman kauemmin. Nyt kuitenkin Mies hoputti koko ajan vieressä lähtemään, joten annoin periksi. No, säästyipähän ainakin rahaa, aikaa ja ehkä hermojakin.

Metrilakuja ostettiin vielä mukaan ja sitten siirryimme Anoppilaan, jossa loppuiltapäivä menikin varsin rattoisasti höyryävien lihapatojen ja eestiläisen täytekakun äärellä.

Tällainen, hieman erilainen isänpäivä tällä kertaa.

JälkiToteamus:
Aamulla tietysti 'herätimme' Miehen kortin ja pienten lahjusten kera. Kysyin, oliko jo ehtinyt tulla makuuhaavoja siitä väkisinmakaamisesta. :)

Puhelinpylväistä runomuodossa

2011-11-12T23:56:00.000+02:00

Ei ihan sentään, vaikka korkeintaan yhtä mielenkiintoista varmastikin.

Jos marraskuu pitäisi jotenkin kuvailla, niin nyt riittää, kun kurkistaa ikkunasta ulos. Näkymän nimi on Marraskuu ja fiiliksen nimi on Ankeutus. Herrasen pieksut sentään ! Katsokaa nyt ulos, ihmiset, ja miettikää esi-isiämme ja -äitejämme, jotka tänne jäivät asumaan joskus vuonna kivi ja kanto. Mitä voi odottaa niin pöljien ihmisten jälkeläisistä eli meistä ? No, ei kovin paljoa, se on selvää. Ahdistusta, masennusta, epätoivoa, toivottomuutta, valitusta, rutinaa, vitutusta, kutinaa. Ei välttämättä kutinaa, mutta kun rimmasi ja otsikossa lupailin runomuotoa. Se oli siinä, olkaatte onnelliset.

~~~~~

Tähän saakka pääsin iltapäivällä, kun puhelin alkoi soittaa Marja Tyrnin piirakanpaisto -laulua. Sisko. Kysyi, mitä aion tehdä illalla.

Koska olin koko päivän huiskinut tuhatta ja kahta asiaa, ja saanut monia asioita jopa valmiiksikin, sanoin, etten todellakaan aio tehdä enää yhtään mitään tarkoittaen sillä kotihommia. Sisko kysyi, lähtisinkö teatteriin. Yksi seurueensa jäsen oli sairastunut ja nyt olisi yksi ylimääräinen lippu jaossa.

Jawohl ! Ei tarvinnut edes pohtia, josko lähtisin. En ole ollut koko syksynä yhtään missään, kun Mies on ollut kumminkin muutaman kerran jossain. Joten sovimme treffit olut -pubiin, josta matka jatkuisi teatteriin. Ja näin teimmekin.

Kävimme katsomassa Ryhmäteatterin Jatkuvaa kasvua.

Oli kyllä ihan mielettömän hyvä. Tai minuun se ainakin upposi kuin kuuma veitsi voihin. Siinä sai nauraa, mutta sai siitä pohdittavaakin. Martti Suosalo pääosassa oli luonnollisestikin aivan loistava, mutta kyllä muutkin näyttelijät ylsivät aivan käsittämättömän huimiin suorituksiin. Kokonaisuudessaan esitys oli varsin nautittava ja se sai minut nousemaan sille ensimmäiselle kuivalle portaalle mitä mielialaan tulee. Enemmän pitäisi nähtävästi käydä teatterissa. Varsinkin tuollaisissa pienissä intiimeissä näytöksissä, joissa tuntuu kuin itse olisi mukana lavalla, kun näyttelijöiden ilmeet näkyvät niin selvästi siinä lähellä.

Pari kertaa meinasi Aku Hirviniemen ja Martti Suosalon pokka pettää, mutta sehän kuuluu vain asiaan ja nauratti yleisöä entistä enemmän.

Suosittelen lämpimästi. Menkää ihmeessä, jos saatte liput. Ensi-ilta oli vasta pari viikkoa sitten eikä lippuja ole mitenkään helppo saada, josta syystä olen entistä kiitollisempi Siskolle siitä, että pääsin mukaan lyhyellä varoitusajalla ja ikään kuin keittiön kautta. Kiitos, Sisko, hauskasta illasta !

Kumma miten sen aina unohtaa

2011-11-12T15:05:00.000+02:00

Perjantai "kuuden ykkösen päivä"

Yllättävää kyllä, en unohtanut aamulla a) sitä kaksipuoleista teippiä, jota tarvitsin työpaikallani ja b) niitä kirjoja, jotka lupasin lainata työkaverilleni. Tai yhden niistä lupasin ihan omaksi asti. Tavallisesti unohdan kaikki asiat vähintään kertaalleen. Ne laajakaista -laskut kyllä unohdin yhden kahteen kertaan ja toisen yhden kerran.

On kuitenkin yksi asia, jonka unohdan melkein joka päivä. Tai sanotaanko 3-5 kertaan viikossa. Unohdan näet sen, että meikäläisellä on asiat erittäin hyvin.

Tänään aamulla töissä kuulin taas sellaista tarinaa eräästä ihmisestä, että teki mieli ruoskia itseään. Ruoskia kaikki turhamaiset ja tyhjänpäiväiset harmittelut hemmettiin kerta laakista, kun ei oikeasti ole mitään valittamisen aihetta. Jotenkin se pistää niin vihaksi, kun miettii, että miksi joillekin ihmisille kaadetaan jatkuvasti 'sitä ihtiään' niskaan. Saavi tolkulla aina vain lisää ja lisää. Eikö kohtalolla tai maailmankaikkeudella tai sillä jollain ole mitään suhteellisuuden tajua ??! Jotain rajaa, pyydän !

Joten ehkäpä en sittenkään tänään riehu aiheesta "Kuinka jalkasieni pesiytyi 3. ja 4. varpaan väliin".

Töpeksimisiä

2011-11-12T15:04:00.003+02:00

Torstai 10.11.

Eilen illalla ihmeteltiin porukalla, kun kotinetti ei toimi. Ajattelin, että operaattori tekee vain jotain säätöjä taas ja että kyllä se siitä sitten hetken päästä pelittää.

No, ei. Kävin kuorossa, muttei vieläkään netti toiminut. Menin suihkuun ja lämmin vesi rentoutti aivoni taas toimimaan. Iski näet ajatus, että johtuisiko netin toimimattomuus mahdollisesti siitä, että laskut ovat maksamatta. (!!!!) Näinpä oli. Jopa muistutuslasku oli hautautunut jonnekin synttärikorttipinon uumeniin. Hienoa.

Aamulla sitten töissä makselin laskut, niin siis seuraavakin lasku oli tietysti maksamatta, pikavauhtia ja soittelin palvelun tuottajalle jatkosta. Siellä neuvonnan neiti vakuutti, että yhteys aukeaa heti, kun laskut kirjautuvat tilille. Hmm. Epäilisikö vaiko eikö ? Olen positiivinen, en epäile.

Mitenköhän käyttäisin tämän pakollisen nettievakon hyväkseni ? Joulukortit ?

Aamulla kotona oli pikkasen ylimääräistä aikaa. Ja pitkät kainalokarvat. (Namnam.) Joten ei muuta kuin vaha kuumaksi ja hommiin. Valitettavasti purnukka oli uusi ja minä hätäinen, mistä tuloksena oli roiskahdus tulikuumaa vahaa kädelle. Tuli sitten vahattua sormikarvatkin samoilla saranoilla. Auts.

Uskomaton aarrekartta !

2011-11-12T15:04:00.002+02:00

Keskiviikko 9.11.

Olen huomannut ihmisten tehneen blogeissaan itselleen aarrekarttoja, joiden uskovat tuovan elämiinsä niitä kaivattuja puutteita, aarteita. Ti hihkui taannoin innosta omassa blogissaan, kun aarrekartta oli alkanut toteuttaa hänen toiveitaan. Hmmm. Pitäisiköhän kokeilla, pohti 'hän'.

Ei se ota, jos ei annakaan, päätteli 'hän' ja laati itselleen ikioman aarrekartan. Kaksi päivää sitten (tämän postauksen kirjoituspäivästä nähden).

En täällä nyt kerro, mitä kaikkia 'aarteita' karttaani kätkin, mutta sellaista aika yleistä se tuppasi olemaan, kun en mitään kovaa pakettia kaipaa. Muutenkin on roinaa ihan tarpeeksi ja muille jakaa. Eli toivoin abstrakteja asioita. Yhtä konkreettista ajattelin eli Riihikuivaa Rahaa, mutta sitten tuli mieleeni, että mistäs hitosta sitä nyt muka tulisi, kun en tippaa l. lottoa enkä ole liittynyt Puukon veljeksiinkään perintöä odottelemaan. Ja palkankorotus nyt olisi vielä epätodennäköisempi rahantulo kuin lottovoitto ja perintö yhteensä, joten jätin sen rahan siitä pois.

Tänään tuli sitten Esihenkilö huoneeseeni ja veti oven kiinni perässään. Se on aina paha merkki ja kysyinkin heti keskustelun kärkeen, että "mitä mä nyt olen tehnyt ?" Esihenkilöä nauratti ja muistutti, että olin joskus vuonna 1-ja-2 marissut palkkakeskustelussa (siitä täytyy olla ainakin 2 vuotta aikaa, koska en ole suostunut niihin nöyryytystilaisuuksiin enää osallistumaan, kun se on kerran vapaaehtoista) siitä, että meillä firmassa eri osastojen välillä on suuria palkkaeroja, vaikka aina se jyrkästi kielletäänkin. Sen verran saman tyyppisiä hommia tehdään, ettei niitä eroja pitäisi olla, mutta on vain. Minulla on 'vakoojani', joten tiedän sen varmasti.

Marinointini oli noussut firmahierarkian portaita, kuten kitkerillä lauseilla niin usein tapana on, ripeästi ylöspäin ihan Herra Isoherralle saakka, jonne se sitten olikin hautautunut tärkeämpien asioiden alle. Yllättikö ketään teistä ? Minua ei tippaakaan. Joten eipä myöskään ihme, etten koko asiaa miettinyt enää sen palkkakeskustelun jälkeen enkä nytkään enää muistanut ennen kuin Esihenkilöni siitä muistutti.

Tämä palkkaero -kitinäni oli kuitenkin jäänyt harmittamaan tiettyjä tahoja ja Esihenkilöni oli saanut tehtäväksi vähän tutkailla, miten tämän asian kanssa oikein on. Ja lopputulos oli se, että Meikäläinen, se peränurkan teräväkielisin rutkuttaja, sai palkankorotuksen !!

Mit.. vit... ??!! Olin enemmän kuin Äimälän käkenä. Niinpä taisi olla Esihenkilökin. Totesin vain, että "kannatti kitistä", johon E.henkilö vastasi, että "kyllä siitä joskus näyttäisi hyötyäkin olevan".

Joo, palkankorotuksen. No, en tietenkään mitään suurta näillä palkoilla, mutta jotain kumminkin. Lisä se on pienikin lisä ja on se sitten vuositasolla jo ihan kivasti, kun alkuvuodesta tuli vielä se nimellinen korotuskin.

Mutta niin. Se aarrekartta. Nähtävästi sitä 'tuohta' kuitenkin ajattelin melkoisen kiihkeästi, kun se huolimatta siitä, etten karttaan sitä toiveeksi kirjannutkaan, toteutui jo näinkin nopeasti. Kahdessa päivässä ! Tätä voisi kyllä kutsua jo hyväksi palveluksi, vai mitä ? :)

Syyt ja seuraukset

2011-11-12T15:04:00.001+02:00

Tiistai 8.11.

Yöllä heräsin järkyttävään oloon ! Sydän hakkasi aivan mielettömästi, yökötti ja oli kuuma. Läähätin vain ja riivin paitaa pois päältäni. Sitten yritin tolkuttaa itselleni, että kyllä se siitä ohi menee ja rauhoitella sydäntäni. Oli hieman hankalaa, kun en ole mikään joogi. Olisin tarvinnut ihan rehellisiä beta-salpaajia, niin johan olisi sydämenpompottelut laantuneet. Ei vain ollut pillereitä käsillä sillä hetkellä, joten piti vain odotella ja toivoa, että olo helpottuisi.

Ja helpottuihan se sitten aikanaan. Siinä vain meni hetki kallisarvoista nukkuma-aikaa, kun muutenkin olin valvonut tavallista myöhempään. (No, pitihän ne Sinkkuelämän kaksi viimeistä jaksoa katsoa, vaikka ne on nähty jo sata kertaa, mutta siltikin...)

Onko se voinut olla paniikkikohtaus ? Voiko se hemmetti tulla keskellä yötä ja herättää unilta ?! En tiedä todellakaan, mutta karsea oli olo. Ja nyt sitten tietty väsyttää ihan sikamaisesti. Tänään töiden jälkeen käyn apteekin ja kaupan kautta, teen penskoille ruuan ja menen taatusti nokosille ! Ja ensi yöksi otan melatoniinia ja juon uniteetä ja istun vaikka paljaalla hanurilla kylmällä ruohikolla, jos se vain takaa unen kuulaan ! Tähän unettomuus -hommaan en aio antautua taistelematta. Sen verran on siitä taudista kokemusta männävuosilta.

Vai oliko osuutta asiaan kenties niillä kymmenellä (10) hapankorpulla, jotka söin telkkaria katsellessani oivariinin ja juuston kera ? Ei kai sentään !

Hyvästi punainen ja oranssi

2011-11-12T15:04:00.000+02:00

Maanantai 7.11.

Eilen katselin luontoa. Värit olivat erittäin maanläheiset. Joku voisi sanoa, että ankeat ja harmaat, mutta meikäläisen silmään ne tuntuivat rauhoittavilta. Himmeän kellertävää, varovaisen vihertävää ja ruskean erilaisia sävyjä. Ei missään mielessä rumia vaan levollisia ja kauniita. Pelkkä ajatuskin kirkkaista räiskyvistä väreistä puistattaa ja ahdistaa nyt. Katselen siis sieluni silmillä sitä marraskuista suomalaista maalaismaisemaa.

Hyvä luoja kuinka äärettömän väsynyt olenkaan. Eilinen paha mieli painaa vielä silmäluomilla ja naamani tuntuu olevan turvoksissa kuin vastasyntyneellä vauvalla. Ja näyttääkin samalta. 'Onneksi' on maanantai.

Rypemistä

2011-11-12T15:03:00.000+02:00

Sunnuntai 6.11.

Onneksi omistan taipumuksen kääntää vitutus energiaksi ulospäin eli suomeksi toiminnaksi. Tänäänkin sain sitten ihan kivasti aikaan. Sain ostettua ne säilytyslaatikot kesäyms. vaatteita varten. Ovat olleet ostoslistalla jo noin puoli vuotta, mutta nyt potutti nähtävästi vasta tarpeeksi ja sain ne hankittua. Nyt vaatehuoneen lattia on vihdoinkin vapautettu niistä vaatepinoista, jotka siellä ovat pyörineet koko kesän ja sinne pääsee kävelemään jopa sisään !

Muitakin juttuja sain aikaiseksi. Sellaisia, mitkä minun oli tarkoituskin tehdä vasta myöhemmin ensi vuoden puolella. Nyt ajattelin, että parempi hoitaa nekin alta pois nyt, ettei tarvitse niitäkään miettiä sitten enää. Pois silmistä, pois mielestä.

Toistelin koko illan vain lauseita mielessäni tyyliin 'takaiskut on muutettava voitoiksi', 'käännä toinenkin poski' ja 'pahaan pitää vastata hyvällä'. En tiedä, onko ajattelusta mitään hyötyä, mutta sehän nyt ei maksa mitään ainakin yrittää. Jotain pitää yrittää, koska muuten ryven vain itsesäälissä eikä se ole hyväksi keski-ikäiselle naisihmiselle. Itkua pukkaa siltikin, kun luen ihmisten tsemppaus -viestejä.

Jotenkin vain pyrkii sellainen pyttymäinen ajatus mieleeni, etten ole niitä ansainnut. Ehkä olen tosiaan pelottava sekopää, jota pitää varoa. En tiedä itsekään enää, mihin uskoisin. Järki tietty sanoo, että usko niitä kivoja viestejä, mutta... No, niin. Suoraan sanottuna, vaikka minulle on samantekevää, mitä ihmiset noin yleisesti meikäläisestä ajattelevat, niin joskus se kuitenkin pistää aika syvälle, kun huomaa jonkun uskovan meikäläisestä ties mitä paskaa. Tuntematta kuitenkaan sen enempää minua Oikeasti. Tai ehkä juuri siksi, kun ei tunne.

Vitsi, kun toivon, että olen väärässä ja kuvittelen turhia. Toivon parasta, mutta pelkään pahinta, joka yleensä on se oikea vaihtoehto. Harvoinpa meikäläisen tuntemukset ovat osoittautuneet vääriksi. Tuskinpa siis tämäkään.

Tekisi mieleni lopettaa nämä blogit. Mutta mitä sitten ? Kirjoittaminen on meikäläisellä verissä. Varsinkin nyt, kun olen jo niin pitkään ja paljon taas kirjoitellut. En haluaisi tästä luopua. Lukijani ovat ihania ja hauskoja ihmisiä ja siitä vuorovaikutuksesta heidän kanssaan olen saanut tärkeän lisän jokapäiväiseen melko harmaaseen arkeeni. Nyt vain olen jonkilaisessa tunne-umpisolmussa tämän asian kanssa. Ehkäpä teen niin, että kirjoittelen ihan normaalisti, mutten julkaise näitä tekstejä. En ainakaan vielä. Ehkä sitten joskus, jos siltä tuntuu.

Koska nyt tuntuu tältä. Ja orastavalta paniikkikohtaukselta. Ei hyvä.

Huvittavaa, osa 28

2011-11-05T00:02:00.000+02:00

Mies inhoaa sydämensä pohjasta presidenttiämme Tarja Halosta. En ota kantaa, nauran vain.

'Tartsa' on telkkarissa NenäPäivä -ohjelmassa.

Mies: "Onneksi tostakin päästään eroon ! 12 vuoden piina on loppumassa !"

:D (Kirjoitettuna tuo ei näytä miltään, mutta kun kuulee Miehen tuskaisen äänen, niin se naurattaa jo kummasti.)

***

Aikaisemmin illalla tuli jotenkin Pekka Haaviston presidenttiehdokkuus puheeksi.

Mies: "No, sehän on kolmanneksi paras presidenttiehdokas !"

minä: "????!!???" (Siis Mies on ihan äärikonservatiivi on kyse sitten ihan mistä tahansa. Ja oliko se niin, että vastakohdat täydentävät toisiaan...?)

Mies: "No, Niinistö, Lipponen, Haavisto."

Ei VIT...KETTU !!

Nauroin taas ihan täysillä. Konservatiivi kokoomus-sinimusta on joutunut nöyrtymään, per...skules ! Tuo Kokoomus ei ole mikään yllätys, tietenkään, mutta että per...hana Demari heti siihen perään ja sitten vielä kolmantena VihreäHomo !! Voi hyvä hel...skutti sentään !

Mies oli sitä mieltä, että Paavo Lipponen on melkein enemmän oikealla kuin itse Kuningas Niinistö, mutta perinteitä kunnioittaen hänen on pakko luonnollisestikin äänestää Niinistöä.

Meikäläinen on häilyvä tuuliviiri, joten on mahdotonta vielä tässä vaiheessa sanoa, kuka on se onnellinen 'persidentti'ehdokas, joka Nolliksen kallisarvoisen äänen saa, mutta sen sanon, että se voi olla Ihan Kuka Tahansa, joka meikäläiseen tekee Vaikutuksen. (ei tarkoita korvien puhdistusta)

Huvittavaa, osa 27

2011-11-04T23:14:00.000+02:00

Tapahtui keittiössä.

Isompi ryhtyi halailemaan ankarasti meikäläistä. Avasin flanellisen nalle -yötakkini ja kaappasin hänet vasten ihoa. Tyyppi 'nuuskutti' meikäläistä.

ä: "Miltäs tuoksuu ?"

Isompi: "Au naturel, ei marinadia."

:D

Ahdistuksen kanahäkki

2011-11-04T21:32:00.001+02:00

Tästä blogista näyttää nyt sitten tulevan kaatopaikka-blogi. Tänne näyttäisi kaatuvan se kaikki muu, mikä ei mene vitutuksen piikkiin ja sitähän sitten riittää. Nyt on vuorossa ahdistusta ja masennusta. Alan vakaasti epäillä, että diagnoosini on se kaksisuuntainen mielialahärö. Lyhyesti häröily.

Miten yhden kuukauden sisään voi mahtua 30 ylämäkeä ja 30 alamäkeä ? Tuntuu kuin olisin vuoristoradassa 24/7. Aamulla tuntuu siltä, että pystyn kaikkeen eikä ole mitään hätää. Olen energinen ja innostunut ja täynnä suunnitelmia päivän varalle. Kun päivä sitten etenee, vauhti hidastuu ja alamäki alkaa. En jaksa enää mitää. Ajatuskin, että pitäisi kyetä tähän, tuohon ja siihen, ahdistaa ja tuskastuttaa. Ei edes ajatus viikonlopusta tunnu auttavan.

Bussissa mietin, siis ennen nukahtamistani, että onko meikäläisestä oikeasti mitään iloa ja hyötyä kenellekään. Saatan kyetä naurattamaan porukkaa sen puolituntisen, joka kahvilla kerran viikossa istutaan eikä kukaan voisi kuvitellakaan, että se on sitä sirkusta ja esittämistä. Oikeasti pään sisällä pyörii välillä suorastaan itsetuhoisia ajatuksia.

Olen itsekin tasaisin väliajoin sitä mieltä, että minä jos joku kestän mitä vain. Yhdestä mankelista minut on jo puristettu ulos, joten kaikki muu on sen rinnalla lastenleikkiä. Siksi en oikeastaan itsekään voi käsittää, mistä nämä oireet tulevat. Eihän minulla ole mitään hätää !! Oikeasti ei ole. Mutta siltikin masentelen ja ahdistelen.

On jotenkin väärinkin tuntea tällaisia tuntemuksia, kun kaikki on kohdallaan. Voisin periaatteessa tehdä mitä vain. No, en ehkä lentää avaruuteen, mutta aika paljon kuitenkin voisin, mutten saa aikaiseksi. Olen laiska ja saamaton tekemään itseni hyväksi mitään. Ja samalla toisten, koska jos itsellä on hyvä olo, saa sitä paremmin tuotettua toisillekin.

Lisko-raukka. Se on saanut kärsiä ehkä konkreettisimmin ja karvaimmin näistä iltapäivä-depressioistani. Viikkotolkulla siirsin sen veden vaihtoa. Eilen sen sitten vihdoinkin sain vaihdettua ja voin sanoa, että se oli paskaista ! Nyt se liero-parka lilliikin koko ajan vedessä, kun se on taas puhdasta. Tässäkin asiassa minun on ehdottomasti ryhdistäydyttävä. Olisi. ON.

Totuus on, että parin vinkkulasin jälkeen oloni on hetken varsin energinen ja pirskahteleva, mutta se ei kestä kauaa enkä tietty voi koko valveillaoloaikaani kännissäkään olla. Vai voinko ? Ehkä se ei ole suotavaa. Sitäpaitsi olen harmikseni huomannut, että höyryjen haihduttua oloni on vieläkin tunkkaisempi ja pyttymäisempi. Kärsin morkkiksia en-mistään. Kahden viinilasin jälkeen. Tämäkin masentaa, ettei edes alkoholi tuo enää mitään lohtua tähän tympeyteen. Keski-iän tuomaa karvautta.

Tiedän erään perheen, jossa äiti teki itsemurhan juuri silloin, kun lapset olivat näiden meidän lasten ikäisiä. Rouva oli herttainen, aina hymyilevä nainen. Rauhallinen ja jotenkin niin tyyni ja lempeä. Niin. Tyyni ulkokuori, jonka alla oli jotain ihan muuta. Jotain, joka ei näkynyt koskaan ulospäin. Ja eräänä päivänä hän ei vain enää jaksanut. Eikä herännyt enää aamulla. Niin äärettömän surullista.

En voisi tehdä sitä lapsille. He tarvitsevat minua. Heille on ihan sama, minkälainen lusmu, laiska tai paskiainen olen, niin olen kuitenkin heidän Äitinsä. Sitä sidettä on mahdoton katkaista. Lapsen rakkaus äitiin on käsittämättömän voimakas. On paljon huostaanotettuja lapsia, joita oma äiti on kohdellut todella kaltoin, mutta siltikin lapsi ikävöi sitä omaa äitiään. Se on käsittämätöntä. Mutta sen kun tajuaa, niin ymmärtää, ettei ole täällä maailmassa yksin. Joku tarvitsee. Jopa minuakin. Ja siksi en voi luovuttaa tapahtuipa mitä tahansa, tuntuipa kuinka paskalta tahansa.

JälkiToteamus:
Herranjestas sentään !! Näin ensimmäistä kertaa, minkä näköinen on laulaja Olli Herman. Hyvän tähden sentään, miten kaunis poika !!! Varsinainen pääsiäismuna ! Ei jumaleisson... Eikä niin tipan tippaa meikäläisen tyyppinen ! :D

Ähkyn puhkun, kroooh phyyyyh

2011-11-04T15:42:00.000+02:00

Hitto, että nukuttaa ! Olin ajaa pysäkin ohi, kun tulin kotiin. Niin makeasti nukutti bussissa. Ja se on ruuan syy. Meikäläiselle ei tuo syöminen sovi kyllä yhtään. Tai sitten se on sitä, etten juo enää niin paljoa mustaa teetä. Tai näiden kahden yhteisvaikutus.

Normaalisti en juurikaan syö päivän aikana. Aamulla usein vedän bussissa banaanin ja kourallisen goij-marjoja ja päivällä jugurttia ja pähkinöitä, mutten muuta. En ehdi syödä eikä oikeasti ole edes nälkäkään. Tänään tein poikkeuksen. Söin kanasalaatin. Ja taju oli lähteä ! Hitto. Ymmärtäisin, jos olisin vetänyt jonkun karsean mätön, mutta se oli todellakin vain salaattia, tomaattia ja kanaa. Eikös tollasen karppi-annoksen pitäisi pitää pirteänä ??

Ihan hirveää oli ! En meinannut jaksaa enää mitään sen jälkeen. Jouduin suorastaan pakottamaan itseni pysymään hereillä. Ei olisi tarvinnut kuin painaa otsa pöytää vasten ja olisin ollut unessa kahdessa ja puolessa sekunnissa. Terve ja hyvästi.

Täytyy nähtävästi palata takaisin syömättömyyteen. Illalla ei haittaa, vaikka söisi ja sitten simahtaisi, mutta päivällä pitäisi yrittää pysyä edes joten kuten hereillä. En tajua niitä, jotka vetävät työmaaruokalassa kunnon satsit jälkkäreineen kaikkineen. Huh huh.

Kätevän emännän vinkki nro 7

2011-10-30T10:51:00.000+02:00

En tiedä muista perheistä kuin yhdestä meidän lisäksi, mutta meillä ainakin tulee astianpesukoneesta huolimatta aina jotain pientä käsin pestävän tarvetta. Esim. tarvitaan juuri nyt heti sitä tiettyä paistinpannua, joka onkin likaisena, joten se pitää pestä perinteisesti eli manuaalisesti. Siihen tarvitaan siis Fairya tai jotain huonompaa pesuainetta.

Pesuainepullo, jota käytetään harvoin, muuttuu aikojen kuluessa törkeän näköiseksi siitä korkin ympäriltä ja sitä pitää säilyttää katseilta piilossa allaskaapissa tai jossain muussa hankalassa paikassa. Tähän on nyt ratkaisu: suihkepullo.

Meillä on joku vanha suihkepullo, johon on laimennettu Fairya suhteessa... en tiedä. Käsivaralta. Jokatapauksssa niin, että kun siitä sitten suihkauksen tai kaksi spruittaan siihen rasvaiseen pannuun, saa sen helposti puhtaaksi pienellä vaivalla. Lisäksi siinä säästyy sitä pesuainetta, koska jos sitä lorauttaisi suoraan siitä alkuperäisestä putelista, niin ihan varmasti sitä truuttaisi ennemmän kuin on tarvis. Suihkepullo pysyy myös siistinä ja sitä voi huoletta pitää käden ulottuvilla eli tiskialtaan kulmalla.

Toimii muuten kuin junan vessa. Paremminkin, sanoisin.

JälkiToteamus:
Muistutus näin pyhäpäivän ratoksi eli älä pyyhi yhtä keittiön kaapin ovea, jos tarkoituksesi ei ole puunata niitä kaikkia viittätoista. *huok*

Minä juon nyt kokista !

2011-10-29T22:38:00.000+03:00

Normaalisti en juo ikinä 'kuukka kuulaa', mutta nyt tuli pitsojen mukana hervoton leka ja jotta lapset eivät vetäisi sitä ihan oksennukseen asti, niin meikäläisen pitää tehdä oma osuutensa ja juoda sitä hampaiden turmiota. Se on ihan saaplarin makeaa ! Hetkinen... Vissyä ! Laitan siihen vissyä, niin se laimenee. Uno momento, por favor, kuten Mies sanoisi.

No, vot ! Jo helpotti, kun vähän lantrasi. Senkään takia en muuten oikein kokista voi juoda, kun tuossa neljännesvuosisata sitten lantrattiin sitä Cabanalla (vaalea rommi) ja juotiin sitä litkua kirjaimellisesti ämpäritolkulla. Kotibileissä booli, Cabana-cola, tehtiin aina ämpäreihin ja tietäähän sen, miten siinä käy loppuillasta: äly ämpärissä. Hyi, helvata. Ihan puistattaa, kun muisteleekin. Tosin oksennus maistui kyllä ihan miellyttävälle, jotta "ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin", pätee tässä kuin nyrkki silmässä.

Tilattiin tosiaan pitsat. Harvoin sitä tehdään, ehkä kerran kahdessa tai kolmessa kuukaudessa, joten tänään oli ikäänkuin juhlailta. Meikäläinen teki jälleen oman osuutensa lisätäkseen sikojen kärsimyksiä ja edistääkseen katkarapujen sukupuuttoon kuolemista. Niin ja tulihan siinä riistettyä kehitysmaiden köyhiä ananasviljelijöitä tai ananasviljelmillä työskenteleviä sekä lisättyä rikkaitten homejuustojen kasvattajien mammonaa entisestään. Eli olen päivätyöni luonnonvihaajana ja riistokapitalistina tehnyt ja voin siis levollisin mielin käydä nukkumaan.

Hetken vielä kuitenkin näpyttelen tyhjänpäiväistä blogiani ja kulutan kallisarvoista sähköä, jota tuotetaan ydinvoimalassa, joka tappaa kohta meidät kaikki, mutta sitten kääriydyn lumileopardin turkista tehtyyn peittooni ja painan pääni kolibrien höyhenillä täytetylle tyynylleni ja uinahdan hällävälistin välinpitämättömään uneen.

Huomasin äsken, että minulla on tässä blogissa 11 postausluonnosta odottamassa jatkokäsittelyä. Hoppista. Milloinkohan saan ne viimeisteltyä ? Pelkäänpä pahoin, etten koskaan. Olen joskus ne aloittanut, mutten syystä tai toisesta ole ehtinyt kirjoittaa niitä loppuun ja nyt jälkikäteen on ihan hemmetin hankalaa saada sitä mielentilaa päälle, missä ne postaukset aloitin. Vaikkeivät mitään ketutuksia olekaan. Ketutukset pitää kirjoittaa heti tai ei ollenkaan, koska se fiilis menee myös tosi nopeasti ohi eikä sen jälkeen niin kirjoituksiin saa enää samaa särmää kuin jos ne kirjoittaa heti.

Totesin myös, jälleen kerran, että joillakin ihmisillä on käsittämätön kyky elää elämäänsä ns. laput silmillä. Näkemättä muuta kuin pienen sektorin onnistuen sulkemaan silmänsä ja korvansa ympärillä pyörivältä muulta maailmalta, jopa omalta elämältään. Vaikka meikäläisessä monta vikaa onkin, niin Luojalle kiitos tuota vikaa ei ole. Minulla ei ole mitään harhakuvitelmia tästä maailmasta ja sen raadollisuudesta. "Toivo parasta, usko pahinta." Sillä tavalla ei tule ikäviä yllätyksiä, koska valitettavan usein se ikävämpi vaihtoehto on vain se totuus. Vai mitä mieltä olette naisesta, joka ihmettelee, kun mies on jatkuvasti viikonloput matkoilla tai jossain kaveririennoissa ? Siis yöt mukaan lukien. Joo, on vain paljon duunia ja rutkasti hyviä keski-ikäisiä kavereita, jotka mielellään majoittavat miespuolista kaveriaan kotonaan kaikki viikonloput. Jep jep.

No, sellaista se elämä on. Ei pelkkää juhlaa, vaan myös ruusuilla tanssimista.

JälkiToteamus:
Ihan kuin olisi ollut jotain asiaakin...

"Mukana myös haju"

2011-10-29T18:48:00.000+03:00

Tää on niin vanha juttu, hohhoijaa... Mutta nauroin ihan tippa pöksyssä tätä, joten totta: mukana myös haju. Ja tässä tapauksessa myös kosteus.

Iltalehdessä tänään:

Opiskelijat räväyttivät - tätä rohkeaa kalenteria saa hajustettuna!

Tuotantotalouden opiskelijoiden erikoista kalenteria saa signeeraattuna ja hajustettuna.

"Aalto-yliopiston tuotantotalouden killan Prodekon miehet räväyttävät rohkealla ja erikoisella poikakalenterilla. Virallinen Prodeko Men at Work -poikakalenteri vuodelle 2012 esittelee killan miehet tyypillisimmissä töissään, kerrotaan kalenteria markkinoivilla Facebook-sivuilla. Kuvissa miehet poseeraavat vähissä vaatteissa miehisissä töissä kuten autonkorjaus- ja maalaushommissa.

- Mikään tähän mennessä nähty opiskelijoiden tekemä poika- tai tyttökalenteri ei pärjää hehkutetussa "säväyttävyydessä" tuotantotalouden opiskelijoiden tekemälle testosteronin, myskin ja hien täyteiselle kalenterille, jota pystyy tilaamaan myös signeeraattuna ja hajustettuna, sanoo kalenteria markkinoiva Tuure Parkkinen.

Normaalisti kymmenellä eurolla irtoavan kalenterin hinta tuplaantuu, mikäli sen haluaa nimikirjoituksilla ja hajustettuna."

Tämä herätti muutaman vienon kysymyksen...

Miten hitossa sen testosteronin saa hierottua siihen kalenteriin ?!! Vai onko tuo vain toinen nimitys sperman hajulle ? Ja jos on, niin onko näytteiden antajat testattu mahdollisten sukupuolitautien varalta ? "Ei, ei, kulta ! En ole ollut vieraissa. Tilasin vain opiskelijakollien hajukalenterin ja..." Vai onko kysymys kuitenkin vain keinotekoisesta E-hajusta eikä luomusta ? Valveutunut kuluttaja vaatii ehdottomasti luomua !

Ja hien hajua. Kuka hemmetti haluaa maksaa siitä, että saa haistella miehen hikeä ?!? Hiki haisee juuri tismalleen yhtä pahalta, vaikka sen olisi erittänyt minkälainen Vuoden Ori tahansa. Ja maksaa vielä siitä, kun sitä ihtiään voi haistella ihan livenä ja taatusti luomuna missä tahansa Suomen kolkan lähiökuppilassa viimeistään tuossa puolen yön kieppeillä. Todennäköisesti jo paljon aikaisemminkin illalla.

Myski ?? Nyt oli tarkistettava ja - ta-daa ! - kyllä meikäläinen myskit tuntee, juu ! Se on kuulkaas niin, että myskiä tuottavat mm. myskiROTTA, myskiHIRVI ja myskiHÄRKÄ sekä lisäksi myös myskiSORSA, myskiJÄÄRÄ ja mustana hevosena vielä alligaattori. Joten älkää tulko meikäläiselle selittämään, että ihmis-poikain kalenterissa on mukana myös haju, jos se haju on peräisin jonkun ihan muun nisäkäslajin uroksen pusseista. Talirauhaspusseista. Eikä tosiaankaan riitä, vaikka kalenterissa esiintyisivätkin Rami Rotta, Harri Hirvi ja Henri Härkä sekä Sami Sorsa, Jari Jäärä ja Antero Alligaattori.

Se on kyllä niin, että meikäläistä ei hajuilla hämätä, juu !

JälkiToteamus:
Elämä on joskus toooodella hankalaa, kun omistaa vilkkaan mielikuvituksen. :D

Rasteja seinään, ihmiset !!

2011-10-29T16:54:00.000+03:00

Oi, mä kuolen nauruun !

Isompi tuli tuossa pari tuntia sitten kertomaan, että Mies käski kysyä, olenko ottanut hänen lompakostaan rahaa. (Tähän väliin on tunnustettava, että kysymys on sinäänsä aiheellinen, koska meikäläisellä ei ikinä ole käteistä ja saatan joskus lainata jonkun rahan Mieheltä, MUTTA olen aina kysynyt ensin, onko hänellä ja voinko ottaa.)

Sanoin, etten ole. Sieltä oli hävinnyt kolikoita, joten sekin puhuu jo puolestani: en ikinä näpistä kolikoita, vain ja ainoastaan setelirahaa.

Äsken Mies itse sanoi, että rahaa on todistettavasti hävinnyt, koska hän muistaa selvästi, että pari tuntia sitten (kuka vahtaa lompakkoaan päivän aikana kotona, tunnustakaa !) siellä oli ihan varmasti ollut yksi 10 sentin kolikko ja yksi 5 sentin kolikko, mutta nyt ei ollut.

!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Tuosta voisi joku päätellä, että olemme Köyhiä. Nauroin katketakseni jo tuota, sillä Mies oli totinen kuin torvensoittajan hevonen. Siis tosissaan jahtasi 15 sentin vienyttä voroa !!!

Sanoin, että ehkä se on Pienin (hyvä syyttää poissaolevaa reppanaa), mutta heti samaan hengenvetoon vedin sen takaisin toteamalla, että ei se voi olla hän, koska Pienimmällä tässä perheessä on eniten käteistä koko ajan.

Mies: "No, sitten se on vielä pahempi !"

Eli vohkii, vaikka olisi omaakin rahaa. Joo, nää on hulluja täällä kaikki.

Pienin tuli kotiin. Kysyin, että ei kai vain ole käynyt isin lompakolla, kun sieltä on hävinnyt 15 senttiä.

"15 senttiä !!!" Ja iloiset naurut päälle. "Mä voin antaa mun omista rahoista isille ne 15 senttiä."

Siinä ! Mies hävetköön silmät päästään.

JälkiToteamus:
Mies Isommalle: "Mee nyt, jos sä meinaat mennä vielä kavereiden kanssa ulos. Kohta tulee pimeää."

Isompi: "Joo, mä siivoon ensin mun huoneen."

Mies (totaalisen ällistyneenä): "Siis... Siivootsä..? Mites.. se nyt sillai....?"

:D

Ilon pilkahdus

2011-10-27T19:38:00.000+03:00

Huomisesta en tiedä, mutta tänään illalla meikäläisellä on ollut keveämpi mieli kuin mitä varmasti kahteen kuukauteen on ollut. Sienimetsällä on tietty päässyt kirjaimellisesti pää tuulettumaan, mutta nyt oli hyvä mieli ihan silkasta... hyvästä mielestä ! Ja se tarttui myös Mieheen, Isompaan ja Pienimpäänkin. Meillä oli näet yhteinen pieni 'rojekti'. Mikä, se jääköön salaisuudeksi, mutta tästä voisin tehdä vaikkapa harrastuksen, niin lystiä oli.

Ja kiitos Partapapalle rohkaisusta. :)

Uni paras lääke on. Sekä itkupotku -kohtaus.

2011-10-26T10:04:00.000+03:00

Ja se, että Talossa ei ole muita. Nyt on meikäläisen vuoro sairastaa. Kuumetta ei aamulla ollut, mutta olo on kyllä karmaiseva, joten jos mielii huomenna päästä kustannuspaikalle opiskelemaan ja saada siitä vielä jotain irtikin, niin on tosiaan parempi levätä tämä päivä. Ja eilenhän sitä lämpöä oli, joten siitäkin hyvästä on parempi keräillä voimia. Koska nyt alkavat paukut olla melko vähissä. Tämä aamu sen kirkasti.

Nyt varmasti kaikki vuoden-äidit pillastuvat kun kerron, että meikäläinen repesi ja vieläpä lasten nähden. Purskahdin itkuun ja... niin. Purskahdin oikein kunnon ulvonta-itkuun ja viis veisasin siitä, että lapset seisoivat äimänä vieressä paitsi Isompi, joka herkkänä purskahti itsekin itkuun ja tuli halailemaan. No, nyt onkin tosi hyvä mieli ja kyyneleet vain ryöppyävät. Mutta en voinut sille mitään, se oli täysin spontaani reaktio siinä tilantessa.

Ja tilannehan oli se perinteinen: lapselle, Pienimmälle, ei luonnollisestikaan kelvannut vaatteet, jotka käskin laittaa päällensä. Lämpimän takin, jottei tulisi uudestaan kipeäksi. Ei. Se ei kelvannut, koska oli Isomman vanha takki. Takki, jota Isompi on tuskin viittä kertaa pitänyt päällään eli oli siis käytännössä aivan pakasta revitty ja jopa Pienimmän lempiväriä. Mutta eihän se kelvannut, ei. Ja silloin meikäläisellä napsahti päässä ja aloitin ulvontani.

Sieltä pyyhkeen uumenista yritin heille sitten sanoa, siis volista, että en kertakaikkiaan enää jaksa sitä jatkuvaa väittelyä kaikesta. Syömisestä, nukkumisesta, peseytymisestä, pukemisesta, läksyistä, omien tavaroitten järjestämisestä, vittu kaikesta ! Sanoin, että kyllä aikuinenkin voi väsähtää eikä tuollaista jatkuvaa taistelua ihan kaikesta kerta kaikkiaan jaksa. En minä ainakaan. Puhumattakaan siitä, että saa olla koko ajan erotuomarina, kun keskenäänkin vielä tappelevat IHAN KAIKESTA (Jopa siitä tänä aamuna, että kuinka nopeasti portaissa pitää kulkea eteenpäin, jotta se on takanatulevasta tarpeeksi nopeasti. Helvettiä, ihan helvettiä.) maan ja taivaan väliltä. Sanoin, etten minä heidän kiusakseen niitä asioita käske tekemään vaan siksi, että heillä olisi asiat hyvin. Pysyisivät terveinä ja jaksaisivat koulussa ja harrastuksissa.

No, oli miten oli, oikein tai väärin, niin minulla alkaa olla pelimerkit loppu tässä erässä ja tulos on sitten tuo. Toisaalta jos miettii, niin minähän vain puhuin sitä kieltä, jota lapset ymmärtävät ja itsekin käyttävät. Itkua. Lapset vääntävät naaman nutturalle ja päästävät porun, kun vituttaa ja potuttaa eikä homma pelitä niin kuin he haluaisivat. Miksen siis minäkin ? Väänsin naaman norsun perseelle ja päästin ilmoille pahat sävelet. Johan hiljeni mökki ja sain haluamani jakamattoman huomion paljon paremmin kuin jos olisin käyttänyt normaalia raivohuutoa.

Nyt joku hyväkäs tietysti miettii niitä ohjeita täydelliseen vanhemmuuteen, ettei aikuinen saa laskeutua lapsen tasolle, vaan pitää pitää itsensä aikuisena ja tilanteen herrana. Vitut. Että niin kuin aikuinen ei saisi näyttää tunteitaan ja itkeä, nauraa, raivota tai mitä tahansa ? Totta munassa saa ja pitääkin näyttää ! No, en tietysti tarkoita sitä, että aina pitäisi lähteä siihen itkupotkuraivariin mukaan, mutta jos lapsi ei ikinä näe mitään 'romahduksia', niin varmasti alkaa jossain vaiheessa omaa aikuisuuttaan ahdistaa, kun muistelee miten vanhemmat käyttäytyivät ja peilaa sitä sitten omaan elämäänsä. Ei saisi tuntea ja näyttää surua tai pahaa mieltä, ei turhautumista ja potutusta, ei edes iloa (nimimerk. Anoppilasta opittua eli nauraminen on epänaisellista ja korkeintaa pieni hymähtely on sallittua), hitto vieköön !

Naurua ja iloa on varmasti luvallista näyttää noin yleisesti ottaen. En myöskään usko, että on yhtään lapsiperhettä olemassa, jossa ei olisi aikuinen joskus kilahtanut ainakin jollain tasolla. Jos on, niin siinä perheessä on sitten jotain muutakin pielessä. Mutta entäs suru tai ahdistus ? Aikuisen suru on sitä tyynyyn itkemistä. Ei sitä näytetä julkisesti. Kumma juttu muuten. Miksei surua ja pahaa mieltä saisi näyttää vapaasti ? Miksi se on niin hävettävää, jos aikuinen ihminen itkee ? Siis jossain muualla kuin häissä tai hautajaisissa. No, tuo ilosta itkeminen on kyllä ihan hyväksyttävää ja suloistakin. Sehän vain osoittaa, että ihminen on herkkä ja tunteellinen. Mikä suru-itkussa on sitten niin 'pahaa' ?

Se on se surun olemus. Surua olisi kyllä varmasti helpompi näyttää, jos se osattaisiin ottaa paremmin vastaan. Surua on yllättävän vaikea kohdata. Siinä liikutaan sellaisilla tunnepuolen alueilla, jotka ovat kovin henkilökohtaisia eikä suomalainen perinteisesti halua olla lähelläkään toisen suomalaisen privaatteja osia paitsi saunassa ja sängyssä. Ajatelkaa ! Mieluummin vaikka munasillaan puolituntemattoman ihmisen vieressä hikoilemassa saunassa kuin vaatteet päällä halaamassa itkevää aikuista. Perverssiyden huippu, sanon minä ! En ihmettele yhtään, että muu maailma katsoo meitä viistoon silloin, kun muu maailma ylipäätään suvaitsee huomata meidän olemassaolomme.

Olen oman kulholliseni surua tässä elämässä saanut enkä epäile yhtään, etteikö vielä muutama saavillinen olisi vielä jossain nurkan takana meikäläistä varten odottamassa. Kahva näkyy jo. Mutta olen oppinut tässä vuosien varrella, että se on ihan se ja sama, itkenkö ja missä itken. Olen itkenyt kassajonossa, parkkipaikalla, bussissa, hiekkalaatikolla, uimahallissa, aika monessa paikassa. Onko kukaan koskaan tullut kysymään, mikä on hätänä tai voiko auttaa ? En muista. Ehkä joku joskus jossain, mutta en ole ihan varma. Itku on kuin spitaali. Se ajaa poispäin, vaikka sen pitäisi olla merkki avun- ja lohdutuksentarpeesta ja vetää lähemmäs. Minua se ainakin vetää lähemmäs.

Kerran tässä vuosia sitten juttelin erään ystäväni miehen kanssa. En ollut koskaan aikaisemmin miestä tavannut, mutta koska löysin hänet heidän omalta pihaltaan, niin tunnistin tyypin aviomieheksi. Kerroin hänelle erään tarinan ja yhtä äkkiä huomasin, että tämän aikuisen miehen poskia pitkin vieri isoja, painavia kyyneleitä. Hämmästyin, tietysti. Suomalainen, perusjäyhä keski-ikäinen mies ja siinä hän ihan avoimesti itki, näytti tunteensa ja todisti herkkyytensä täysin vieraan naisen edessä. Tuosta noin vain. Se kyllä sulatti sen viimeisenkin jään rippeen ja halasimme. Tuosta noin vain. Taidettiin tehdä historiaa näin Suomen mittakaavassa. Enkä sitä tilannetta unohda ikinä.

Okei, meikäläisen 'suru' ei tänä aamuna ollut ihan tuota, mutta sinne suuntaan kumminkin. Ahdistusta ja harmitusta, joka purkautui itkuna. Täällä kertaa. Normistihan se on sitä raivoamista ja karjahtelua. Tehokkaita ne kyyneleet ja räkä kumminkin olivat. Pienin nauliintui niille sijoilleen ja Isompi tuli halamaan ja lohduttamaan. Se pahanilman takki, joka on tämänkin postauksen alkujuuri, solahti päälle sanaakaan sanomatta ja Isompi jopa kysyi, laittaisiko hän kuitenkin sen paksumman takin ohuemman sijaan.

Jotta eipä ihan hukkaan mennyt sekään kohtaus. Täytyy vain muistaa käyttää tätä 'voimaa' varoen ja harvoin, ettei se menettäisi tehoaan. Katsotaan nyt, pitkällekö tälläkään pötkitään. Epäilen, että noin 67 metrin päähän. Jos sinnekään.

Hankala-ajatus

2011-10-25T19:26:00.000+03:00

Mieleeni pälkähti eräs ajatus. Se on teko, jonka haluaisin toteuttaa. Siihen liittyy toinen ihminen, mutta vain passiivisena, vastaanottavana osapuolena. Minä olen se antava osapuoli.

Teko olisi pieni ja vaatimatonkin, koska minulla ei ole, vaikka kovasti toisin haluaisinkin tilanteen olevan, kykyä ja mahdollisuuksia enempään. Josta syystä epäröin. Kannattaako niin pientä 'palvelusta' tehdä ? Jos se tuntuukin saajasta vain nololta tai hämmentävältä ?

Entäs sitten kiitollisuudenvelka !! Hyi helv.. ! Inhoan koko sanaakin. Vielä enemmän inhoan, jos joku kuvittelisi jäävänsä johonkin kiitollisuudenvelkaan jonkun pienen rupisen tekoni tähden. Siksikin epäröin, voinko yrittää lähteä toteuttamaan sitä. Tarvitsen siihen kuitenkin suostumuksen vastapuolelta eli en voi noin vain sitä tehdä. Tai voisin kaiketi, nykyäänhän kaikki on mahdollista, mutten tiedä miten ja yhteisymmärryksessä se olisi kaikista helpoin toteuttaa. Onpas vaikeaa.

Tämä ajatus tuli halusta tehdä jotain, josta voisi oikeasti olla iloa ja hyötyä. Me suomalaiset vain olemme sellaista kansaa, että jos toinen haluaisi auttaa, niin heti epäillään, että siinä on jotain vilunkia ja oman edun tavoittelua takana. Tässä ei kyllä olisi. Eikä tässä olisi myöskään mitään Laupias-Samarialainen -meininkiäkään. Meikäläisellä ei ole siihen rahkeita. Ei kykyä eikä varaakaan.

Miten tämäkin nyt on niin hankalaa ?!!

Oleellista

2011-10-25T09:46:00.000+03:00

Olen Pienimmän kanssa kotona ja tulen todennäköisesti hulluksi. Työnnän ajatuksia jonnekin taka-alalle, etten miettisi mitään, joka ahdistaisi, mutta sehän se vasta ahdistaakin, kun tietää lakaisevansa roskia maton alle. Tosin en voi nyt millekään mitään tehdä, joten ahdistelen turhaan. No, sellainen minä olen.

Keitin meille puuroa. Hellalla. Tuo uusi mikro on susi. Paska mikä paska. Ei lämmitä eikä tee puuroa. Samoin uusi 'ihana' kännykkäni on paska. Sitä pitää käsitellä kuin perhosta, ettei se vain jumiintuisi ja silti se tuntuu välillä jumittavan. Tai sitten olen vain kärsimätön ja tottunut liian hyvälle sen yli 4 vuotta sitten ostamani vanhan teräskuoriseni kanssa.

Mutta samahan se on kaikkien uusien vempainten kera. Nykyään tehdään vain kertakäyttötavaraa, jonka hajoamisprosessi alkaa siitä hetkestä, kun se on saatu käärittyä tehtaalla pakettiin. Oikein huvittaa, kun huomaan Pienimmän katsomassa videokasetilta vanhoja, korjaan: ikivanhoja nauhoitettuja lastenohjelmia vanhalla VHS-nauhurillamme. Se on vanha rakkine ja sitä on korjattukin muutaman kerran, mutta en siitä luovu mistään hinnasta, koska uutta ei löydy kaupoista ja jos löytyykin, niin ne vasta surkeita ovatkin. Näin totesi viimeksi nauhurin korjannut setä. Kehotti pitämään vanhasta kiinni ja korjauttamaan sitä niin kauan kuin se suinkin on järkevää, koska korjaaminen on parempi vaihtoehto tässä tapauksessa kuin uuden ostaminen.

Mies osti uuden kahvinkeittimen. Joku Moccamaster tai mikä se nyt onkaan. En tiedä, kun en juurikaan keittele kahvia. Kaipa se tuli tarpeeseen, en tiedä. Mutta sen tiedän, että nyt meillä on jo kaksi käsittääkseni toimivaa kahvinkeitintä ullakolla. Tai toinen, se uudempi, on vasta matkalla sinne, mutta sama asia. Etsiessäni ullakolta vaelluskenkiäni - joita ei löytynyt enkä voi käsittää, mihin hemmettiin kaksi isoa kolhoa kenkää voisi noin vain kadota, ettei niitä löydy kissojen eikä koirien kanssa - törmäsin siihen ensimmäiseen vanhaan kahvinkeittimeen. Mitäköhän se siellä odottaa ? Joulupukkia, joka veisi sen pois ? No, se keitin on joka tapauksessa vuodelta 1994 ja tosiaan tiettävästi vielä toimii. Kuten tuo uudempikin vanha, joka on ostettu ehkä 3-4 vuotta sitten. Miten väärin voi kahvinkeitin keittää kahvinsa, ettei sitä voi muka juoda, vaan pitää ostaa uusi keitin muutaman vuoden välien ? Pitäisiköhän siirtyä Äidin mökkikahviin eli kahviin, joka suodatetaan käsin (purut suodattimeen ja kiehuvaa vettä kahvikupilla päälle) ? Voi hitto.

Olen vetämättömissä. Ei mitään kirjoitettavaa, jonka yllä olevakin todistaa eikä oikein mitään luettavaakaan. Kahlailen polviani myöten blogimassassa, mutten löydä mitään sytyttävää. Luen vähän sieltä ja vähän tuolta, mutta ruokahaluni ei oikein ota kasvaakseen. Kotihommia olisi, kunhan vain pääsisin alkuun. Pelasin eilen viimeisen mahjongg-pelinikin netissä, joten siitäkään ei ole seuraa. Niin, siis sanoin itselleni, että "nyt tän on loputtava ja tämä peli on viimeinen", kun alkoi viedä vähän turhan paljon aikaa. Aikaa, jota en kuitenkaan käytä mihinkään hyödylliseenkään. Väistelen hommia ja siirrän niitä koko ajan eteenpäin. En vain päiviä, vaan viikkoja. Ihan ehdottoman pakolliset, kuten vessassa käynnit ja syömiset, teen, mutta muuten menee nysvätessä tai vain möllöttäessä.

Ihan hirveää. En muista, milloin olisin ollut tällaisessa tilassa. Tuskin koskaan. Alan tehdä tästä ahdistelusta, masentelusta ja laiskottelusta jo taidetta. Rumaa sellaista. Miten tästä pääsee eroon ?!! Niin, tiedän kyllä tuhat ja yksi keinoa päästä tästä suosta, mutten saa itseäni liikkeelle, jotta voisin toteuttaa ne keinot. Joten niistä ei ole mitään hyötyä. Tiedän, mutten kykene.

Voi helvetti.

Inniäisten hyökkäys

2011-10-24T20:34:00.000+03:00

Oltiin lauantaina sienimetsällä. Sisko ja minä. Mies teki 'töitä'. Hmmm. No, jotain kilkatustahan sieltä puuliiteriltä kyllä kuului, joten uskotaan nyt sitten niin. Me Siskon kanssa teimme Tulosta.

Liikuimme sellaisella 50m x 20m kaistaleella ja kahdessa tunnissa Sisko oli kerännyt ämpärillisen suppilovahveroita huolimatta siitä, että yli tunnin siitä ajasta operoi yksikätisenä, kun toinen käsi piteli kännykkää korvalla. Hetkinen. Jos toisessa puolestaan roikkui ämpäri, niin miten...? No, jotenkin vaikeasti. Ehkäpä varpaillaan. Minä puolestani sain ison kopallisen, ehkä 2 ämpärillistä, suppilovahveroita ja 2-3 litraa mustia torvisieniä, joista puolet annoin Äidille. Myös suppiksia luovutin emolleni sellaisen puolikkaan ämpärillisen. Hää ol kiitolliin. Eipä kiittämistä. Se mato män rasvoinee.

Meillä oli asianmukaiset sadevermeet, koska alkureissusta ripsahteli hieman. Minulla oli lisäksi Isomman punainen CAP-lippis, lippa juntisti taaksepäin, jotta ei tarvitsisi niska kenossa suppiksia tiirailla. Ja se olikin ihan hyvä suoja n. 95 prosenttisesti, mutta se 5 %, joka jäi päästä hyttysten armoille, kärsikin sitten oikein olan takaa.

Ohimolta ohimolle kulmakarvojen yli suojatta jääneelle 2 cm ihokaistaleelle tekivät syyshyttyset varsinaisen suurhyökkäyksen. Ja vaikka niitä kuinka huidoin pois, niin vasemmalta ohimolta laskin 15 pistojälkeä ja kulmakarvoista ja oikealta ohimolta yhteensä 15 pistojälkeä. Siis, helvata, 30 punaista hyttysenpistoa kohtuullisen näkyvällä aluella ! Plus korvanlehdissä 10 molemmissa. Ja vit..ket..per..saat..., että osaavatkin KUTITTAA !!!

Korvanlehdet ovat kohta kuin ammattipainijalla, kun olen ne hinkannut niin turvoksiin. Samoin ohimot ja kulmakarvat ovat kerrassaan viehkon näköiset eikä niitä saanut peittoon edes Joe Blascon avulla. *ruma sana* Onkohan noissa syyshyttysissä ihan erityisen paljon ytyä, kun näin kammottavat reaktiot aiheuttavat vai olenko vain käyttänyt loppuun kesällä saamani vastustuskyvyn ? Ihan sama, sillä oli miten tahansa, niin tämä kutitus on kyllä pirullinen. Varokaa niitä lentäviä perkeleitä.

JälkiToteamus:
Miten ihmessä tulen kestämään perjantaihin saakka, kun itkua pukkaa joka hemmetin väliin ??! Kännissä ?

Voiko ensi silmäyksellä rakastua ?

2011-10-24T15:24:00.000+03:00

Nyt näyttäisi olevan hyvä hetki vähän kirjoitella. Avautua, kirjaimellisesti. On näet ahdistanut tässä jonkun aikaa joltisestikin ja kun juuri nyt ei sydän paukuta hulluna, niin kirjoitanpa muutaman selventävän sanasen. Päätä selventävän, muusta en mene takuuseen.

Siis lauatai-iltana se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Alitajunta oli tehnyt pientä yhteenlaskua ja toimitti sitten lopputuloksen ylitajunnan käsiteltäväksi ja siihän olikin sitten mennä yöunet, kun meikäläinenkin alkoi räknätä yhteen. Eli viisi viikkoa on kulunut siitä Pienimmän perhanan punkin puremasta ja nyt on sitten oiretta, jos toistakin. Päänsärkyä, lihassärkyä, korvanlehteä kolottaa, isovarvasta kolottaa. Juu, ei teidän tarvitse tarkistaa, minä tein sen jo kuukkelilla ja nuo kaikki oireet viittasivat neonvalo-nuolen lailla borrelioosiin.

Sitä punaista ympyräähän siihen puremiskohdan ympärille ei koskaan tullut, mutta eihän sitä tulekaan puolille tartunnan saaneista. Ja kyllähän nuo muut oireet viittaavat pikemminkin nuhakuumeeseen tai muuhun räkikseen, jota Talossa on ollut, kiitos, ihan tarpeeksi tälle syksylle. Niin, jos ei olisi ollut sitä pönkkiä. Se tässä huolestuttaa ihan pirusti ja siksi varasinkin sunnuntai-iltana netistä ajan yksityiselle lääkäriasemalle.

Tässä välissä ylistän netin kehittäjää maasta taivaaseen, sillä vaikka netti onkin täynnä soopaa ja sontaa, niin kyllä siellä niitä helmiäkin löytyy, kun jaksaa etsiä. Minä löysin Todellisen Helmen erään borrelioosi-keskustelun kautta ja siihen tuo otsikkokin viittaa. Löysin näet Pienimmälle lääkärin, joka osoittautui täysin sen diplomin arvoiseksi, joka roikkui hänen työhuoneensa seinällä. Siinä luki "Suomen paras lääkäri". Aamen, kumarrus, kiitos ja suukko kaupan päälle !!

Aivan Järkyttävän Ihana Lääkäri, Todella Ihastuttava Ihminen ja Varsin Suloinen Vanhempi Herrasmies yksissä ja samoissa kansissa. Ja nyt mainostan. Herran nimi on Kari Raij. Nimen bongasin tosiaan keskustelusta, jossa häntä suositeltiin eikä turhaan ollenkaan. Voisin laulaa hänelle ylistyslaulua seuraavat 1500 sanaa, mutta kaiketi olette jo ymmärtäneet, että tässä on kyseessä nyt Aivan Poikkeuksellinen Mies.

Hänen ihastuttavuuttaan ei mitenkään vähentänyt se, että sain ajan tosiaan heti seuraavalle päivälle eli tälle aamulle ja järkevään aamupäivän aikaan. Ei liian aikaisin, muttei liian myöhäänkään. Sen, että hän oli hieman myöhässä aikataulusta, annoin jo etukäteen anteeksi, koska vaistoni sanoi, että hän tulee viettämään rauhaisaa aikaansa myös meidän kanssamme. Ja olin oikeassa.

Vastaanotto oli rauhallinen ja ystävällinen. Mihinkään ei ollut kiire. Kerroin epäilykseni ja hän kertoi taustoja punkeista ja borrelioosista sekä pari tarinaa ja lisäksi sanoi myös itse sairastaneen saman taudin, kuten myös poikansakin. Ja tämä jos joku sulatti sydämeni viimeistään ja sai minut huokaisemaan helpotuksesta. Olimme selvästikin Ammattilaisen Käsissä. Ei ollut epäilystäkään, etteikö hän olisi ottanut meitä Tosissaan ja ettemmekö olisi Hyvässä Hoidossa.

Tutkimuksessa kävi ilmi, että Pienimmällä on joku tulehdus päällä, koska imusolmukkeet olivat suurentuneet ja korvat selvästikin tulehtuneet. Lääkäri määräsi reilun tusinan verikokeita, joista streptokokkia ja borrelioosia lukuunottamatta saimme kaikista jo tiedon siinä odottaessamme. Ei mitään hälyttävää, mutta sellaiset tulokset kumminkin, että Pienin sain 10 päivän antibioottikuurin. Heti ja välittömästi, lainkaan asiaa epäröiden. Eli jos olisimme menneet terveyskeskukseen, niin olisimme päätyneet odottelemaan tuloksia, jos ylipäätään olisimme saaneet näillä näytöillä koko borrelioosi-testiä ja sitten vasta antibiootteja. Ehkä. Joten olin täydellisen oikeassa, vaikka Mies hymähteli ja laksutteli kieltään, kun sunnuntai-iltana epäilykseni hänelle kerroin ja sanoin varanneeni ajan yksityiselle.

Lääkärin kanssa juttelimme myös mm. D-vitamiinista. Hän sanoi aloittaneensa D-vitamiinin mittauksen potilaillaan vuonna 2007 ja on taatusti uran uurtajia sen asian suhteen Suomessa. Häneltä sainkin synninpäästön, kun kerroin antavani lapsille 20 mikrog D-vitamiinia päivittäin ja itse ottavani 40 mikrogrammaa päivittäin. Hän oli sitä mieltä tutkimustensa perusteella, että suomalainen aikuinen tarvitsisi sen 50 mikrog, osa jopa 100 mikrog, D-vitamiinia päivittäin. Erityisesti atoopikoille, joita meidänkin lapset ovat, D-vitamiin on erityisen tärkeää.

Kerroin tuon D-vitamiini -keskustelun Miehelle ja luulenkin, ettei TOP:ssa D-vitamiini ole enää väiteltävien asioiden listalla. Toivottavasti myös Mies alkaa tarjoilla niitä päivittäisiä pillereitä lapsille silloin, kun minä en muista. Kuinkakohan monta todistusta tarvitsen siitä, että olen oikeasssa ennen kuin Mies alkaa uskoa eikä lähde vääntämään kanssani joka asiasta ?

No, nyt Pienin sitten siemailee antibioottia tämän viikon plus vähän päälle ja perjantaina kuulemme lisää, toivottavasti, kun soitan lääkärille lopuista verikokeista. Huolestuttaa, kyllä, mutta toisaalta tiedän, että Pienin tulee varmasti hoidettua parhaalla mahdollisella tavalla.

JälkiToteamus:
Niin... Olihan tässä jo muutama vuosi välissä, kun ei tarvinnut olla huolissaan lapsensa terveydestä. Olin totaalisesti unohtanut, kuinka kamalaa tämä voi olla. Todellakin mieluummin itsellä mitä tahansa kuin lapsella yhtään mitään.

Ai niin. Tiedän, että teillä saattaa olla omia kokemuksia, ehkä vaikeitakin, ko. taudista. Nyt ei ole oikea hetki niistä meikäläiselle kertoa. Minulla on varsin kirkkain värein jo nyt maalattu takaraivolle kaikki ne kauhukuvat, mitä tästä voi vielä pahimmoillaan eteen tulla, joten en tarvitse niihin enää mitään vahvistuksia. Kiitos, ja anteeksi.

Voi tätä elämää...

2011-10-22T19:37:00.002+03:00

Puoli päivää ollaan odotettu Avaran Luonnon jaksoa eläinlapsista. Olisihan se pitänyt arvata. Luonto pitää aina puolensa. Niin tänäkin iltana. Mutta kyllä taas nauroin ihan vedet silmissä.

Ensimmäinen paha paikka Pienimmälle oli, kun hämähäkin poikaset söivät äitinsä. Tätä asiaa tultiin sitten valittamaan meikäläiselle keittiöön. Totesin heti alkuun, että onneksi me ei olla hämähäkkejä ja sitten selitin, että se on tarkoitettu niin, että kun ne poikaset syövät äitinsä, niin siten se hämähäkkiäiti varmistaa, että poikaset selviytyvät paremmin tässä maailmassa. Jotta kyllä luonto on sen ihmeellisesti järjestänyt.

"MÄ EN TYKKÄÄ LUONNOSTA !!!"

Sitten tuli nisäkkäiden synnytysten vuoro. No, arvaahan sen, miltä se tuollaisesta alakoululaisesta näyttää.

"HYI HYI HYI HYI !!!!"

Miehellä on täydellinen taito tehdä täydellisiä huomautuksia täydellisen oikeaan aikaan. Niin nytkin.

"No, nyt se syö noi synnytyslimat ja muut."

Pienin: "Mulla ei taidakaan olla nälkä..."

Kun sitten sudet ilmestyvät ruutuun, raportoi Mies: "...ja nyt sieltä tulee ihmissusia niitä poikasia syömään."

Suurimman osan ohjelmasta Pienin kyyhöttikin peiton alla piilossa ja kyseli: "Joko se meni ? Onko se jo loppu ?"

Joo, Avara Luonto ei todellakaan ole mikään lastenohjelma. Hieman pikkasen liian raadollinen. Siinä pitäisi olla joku varoitus, että ei alle 15-vuotiaille tai jotain, koska luulen, ettei tämän illan Die Hard ole yhtään niin tunteita nostattava ja paljon pahaa mieltä aiheuttava ohjelma kuin tuollainen koko perheen luontodokumentti.

JälkiToteamus:
Siis joka hemmetin elukkaperheessä kuoli poikanen joko kylmyyteen tai nälkään tai sitten jonkun isomman ruhjomana tai syömänä !! Jotain rajaa, hitto vieköön !

Lukuvinkki, 1.

2011-10-19T08:56:00.000+03:00

Luinpa randomilla taas vähän kaikkea ja haavin tarttui tällä kertaa Tuomas Enbusken kolumni suvaitsevuudesta. Itseasiassa olihan siellä muutakin ihan hauskaa luettavaa, joten jos ei ole mitään tekemistä, niin voipi käydä kurkkimassa.

Yllättävästi olin monessakin kohtaa Tuomaksen kanssa samaa mieltä, vaikken ko. herraa juurikaan tunne. Pärstän tietenkin, mutten osaisi hänestä mitään tarkentavaa tietoa kertoa. Eikä hänen tekemisensä meikäläistä juuri kiinnostakaan, mutta nuo kirjoitukset kyllä viihdyttivät.

Tässä kun kotipäivää Pienimmän kanssa viettelemme neniä niistellen ja lämmintä juoden, saatan löytää vielä jotain muutakin kivaa luettavaa. Tai ehkä jaksan vähän itsekin kirjoitella. Vaikka oikeasti tekisi mieleni vain nukkua, nukkua ja vielä lisää nukkua.

"Ei sillä, että asia minulle mitenkään kuuluisi, mutta..."

2011-10-18T16:51:00.000+03:00

Kenenköhän varpaksille tuli tallottua ja miten..?

No, eihän sillä ole oikeastaan väliä. Jokainen on vapaa tulemaan ja menemään mielensä mukaan, mutta näin uteliaana ihmisenä silti meikäläistä kiinnostaisi, mikä saa porukan häipymään ja lopettamaan lukemisen. Olisi hauska edes tietää, kuka häipyi, mutta nyt kun lukijoita on noinkin messevä määrä, niin ihan mahdoton on muistaa kaikkia lukijoita saati sitten hoksata, kuka lähti.

Muutenkin tuo bloggerin lukijamäärä näyttää ihan päin harmonikkaa, joten mitäpä tässä ihmettelemään. Jokainen lukija on kunnianosoitus kirjoittajalle ja hanuribiisin arvoinen. :)

On asioita, joille en vain voi mitään

2011-10-16T21:46:00.001+03:00

Se on tuo nauraminen. Ei ole maailmassa montaa asiaa tai tilannetta, jonka johdosta meikäläisellä hymy hyytyisi. Ainakaan pitkäksi aikaa. Aina - saatana (pakko !!) - naurattaa enkä pysty sitä yhtään pidättelemään. Kuten nyt illallakin.

Kuka nyt ehti tuolta mustalta puolelta jo lukaista, niin tässä on illan aikana taas karkotettu pienempää ja vähän isompaakin metsänelävää kuntarajojen ulkopuolelle veryttelemällä äänijänteitä. On se vain Luojan lykky, ettei meillä tosiaan ole seinänaapureita. Oltaisiin saatu häätö jo aikapäiviä sitten. Tai vaihtoehtoisesti jonkun meistä ~~hoidokeista~~ asukeista elintärkeä sisäelin olisi räjähtänyt tuhannen päreiksi. Kohtalo on selvästikin päättänyt armahtaa sekalaista määrää vieraita ihmisiä sekä meidän omaa sakkia suomalla meille oman rauhan. Joo, tosi 'rauhan'...

No, joka tapauksessa tuli siis jonkin verran karjahdeltua tässä puolin ja toisin näin lepopäivän päätteeksi.

Käväisin hetki sitten vielä yläkerrassa peittelemässä ja pusittelemassa lapset sekä toimittamassa portaikosta tavaraa ylöspäin. Sillä samalla reissulla päädyin siis makuuhuoneeseen, jossa Mies hänkin oli laittautumassa yöorrelle. Ja silloin se tuli. Se naurunpyrskähdys. Minulta.

En voinut sille mitään, kun näin Miehen naaman. Ei siinä mitään sen tähdellisempää siinä naamassa ollut, mutta jotenkin vain nauruhermoihini osui, kun koko ilta vilahti silmieni ohi ja sitten näin vielä sen ukon siinä kalsareissaan. Repesin nauramaan eikä siitä tullut loppua, vaikka vesi jo silmistä juoksi. Eikä voinut Mieskään pitää naamaansa nyrpeillä asetuksilla. Ja kun vielä Isompikin tuli siihen kikattelemaan, niin se oli sitten siinä. Huh huh.

Mutta mitä hiton hyötyä on ensin raivota ja meuhkata kuin sarvikuono peräpukamissaan, kun sitten kohta jo itse on pilaamassa hyvin alkaneen kylmän sodan ilmapiirin nauramalla pitkään ja hartaasti ?!? Tätä minä en jotenkin oikein pysty käsittämään. Hirveetä tuhlausta !

Blogeista ja niiden lukemattomuudesta

2011-10-16T11:29:00.000+03:00

Koska tämä kirjoitus ei koske vitutusta, kirjoitan sen tänne puolelle, vaikka oikeampi paikka ehkä kuitenkin olisi tuo toinen puoli, kun sitä lukee useampi kuin tätä. Tämä on, meinaan, eräänlainen tiedoitus lukijoilleni. Ja muillekin.

Olen muutamaan otteeseen todennut, etten ehdi lukea blogeja. No, periaatteessa se pitää edelleenkin paikkansa, kun jo pelkkä kirjoittelu vie niin paljon aikaani tässä koneella ja kirjoittelu on kuitenkin lähempänä sieluani kuin lukeminen. Hmm. No, ehkä niitä ei voi verrata, molemmat ovat mieluisia harrastuksia, mutta kirjoittamiseen kulutan kuitenkin enemmän aikaani kuin blogien lukemiseen.

Joka tapauksessa nyt olen alkanut vähitellen siirtyä myös lukijaksi. Muutamaa blogia olen lukenut jo pidemmän aikaa, en muista, milloin ja miten niihin alunperin tykästyin, mutta olen siis lukenut tiettyjä blogeja jo pitkäänkin. Nyt, kun on ollut hieman rauhallisempaa tuolla vitutus-rintamalla (*kop-kop-kop*), olisi aikaa myös lukea, mutta 'lempiblogistini' kirjoittelevat sen max kerran päivässä eikä sellainen tietenkään meikäläiselle riitä kuin alkupaloiksi. Eli on mentävä merta edemmäs kalaan ja yritettävä löytää uusia tuttavuuksia Blogistaniasta.

Aivan liian harvoin törmää tai eksyy kiertoteiden kautta blogiin, joka koukuttaa välittömästi. Silloinhan sitä suorastaan ahmii, kun pitää lukea ne kaikki kirjoitukset sieltä aikojen alusta saakka, mutta kun sen mieluisan urakan on tehnyt, on taas samassa tilassa, mistä lähti liikkeelle: nälkäinen uusille kirjoituksille.

Se, että yrittää vartavasten löytää jonkun itseään kiinnostavan blogin, on kuin etsisi neulaa heinäladosta. Aivan mahdoton tehtävä. Hyvän, siis todella hyvän, blogin löytää vain sattumalta, valitettavasti, vaikka sanassa sanotaankin, että etsivä löytää. Blogistaniassa se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Josta syystä olen aina sellaisen herkullisen blogin löytäessäni yrittänyt muistaa mainostaa sitä täällä omassa blogissani. Hyvä blogi on sen ansainnut ja tuskinpa se blogin kirjoittajaa häiritsee. Eikös tämän bloggaamisen tarkoitus ole saada mahdollisimman paljon lukijoita teksteilleen. Ai, eikun sehän oli niin, että itsellemmehän me täällä kirjottelemme, juu niin se oli.

Nyt olen kuitenkin joutunut nöyrtymään mahdottoman edessä, ottanut lusikan kauniiseen käteen ja lähtenyt aktiivisesti etsimään lisää luettavaa. Ja ensimmäinen lammikkohan on tietysti omat lukijat ja heidän bloginsa. Josta pääsen varsinaiseen aiheeseeni eli siihen meriselitykseen, miksi jotain blogia seuraan ja jotain en.

Ihan aluksi totean, että jokaisella blogilla on taatusti oma kohderyhmänsä. Minä en vain satu kuulumaan kuin erittäin kapeaan sektoriin, siihen kiukkuisten keski-ikäisten ja ärsyttävien ämmien kategoriaan eli KKÄÄK'iin, eikä sille ryhmälle suunnattuja blogeja ole olemassa kovin montaa. Tai sitten en vain ole onnistunut niitä löytämään. Eli on varmasti olemassa monia aivan loistavia blogeja lukijoitteni kirjoittamina, mutta ne eivät vain istu meikäläisen ajatusmaailmaan. Joko eivät yleisesti tai sitten aika on vain yksinkertaisesti ajanut minusta ohi niillä osa-alueilla. Siispä kerron, ja yritän myös hieman perustella, jos kykenen, miksi en jotain tiettyjä aihealueita käsitteleviä blogeja lue. Noin pääsääntöisesti, sillä ainahan löytyy se poikkeus, joka vahvistaa säännön ja romuttaa korttitalon.

En siis juurikaan lue blogeja, jotka käsittelevät lasten hankkimisen suunnittelua (toteutusta kylläkin...), raskausaikaa tai vauva-aikaa. Tai taaperoaikaa ennen kouluikää. Nämä blogit olisivat saattaneet joskus ammoin meikäläistä vielä kiinnostaakin, vaikka silloinkin, kun aiheet olivat ajankohtaisia, seilailin lähinnä keskustelupalstoilla. Eihän blogeja oltu silloin vielä edes keksitykään, luulisin. Raskauteni ovat, Taivaalle kiitos, taaksejäänyttä elämää, samoin imetykset, vaipparallit ja sosekatastrofit, joten en jaksa niihin enää tässä iässä ja elämäntilanteessa paneutua. Vaikka eipä sillä, etteikö meikäläisellä olisi paljonkin sanottavaa ja mielipiteitä roppa kaupalla aiheeseen liittyen. En vain viitsi mennä jakamaan tätä kivikautista tietouttani ja keskiaikaisia kokemuksiani näiden nuorten ultramodernien tai vaihtoehtoisesti ekoviherpiipertävien äitien blogeihin. Se on aivan turhaa, koska jokainen tuore äiti haluaa kuitenkin ehdottomasti tehdä ne omat ja samatkin virheet ihan itse. Turha siinä on meidän vanhojen mammojen mennä huokailemaan ja päivittelemään nuorison pölkkypäisyyttä. Sitä paitsi, miksi ihmeessä muiden pitäisi päästä yhtään sen helpommalla penikoittensa kanssa. Kokemus opettaa ja kasvattaa rintakarvoja. *njäh njäh*

En myöskään lue blogeja, jotka käsittelevät muotia (paitsi sitä yhtä 'poikkeavaa' lukuunottamatta...). Tämä kaiketi on tullut jokaiselle tuota mustaa puolta seuraavalle harvinaisen selväksi. Muoti ja minä emme sovi samaan tilaan, se on vissi, koska nykymuoti on perseestä. Ensinnäkin se on kamalan näköistä ja toiseksikin se on ihan hemmetin epäkäytännöllistä. Kolmanneksi jo kroppani asettaa joltisestikin rajoituksia nykymuodin suhteen, joten en aio asiaan paneutua kenenkään blogissa, kun en jaksa paneutua siihen omassa elämässänikään. Sen verran lisään, ettei kukaan kuvittele meikäläisen garderoobia linjalle Täti ja Tantta, että kaikesta tästä muotivastaisuudestani huolimatta pukeudun kyllä ihan kohtuullisen nuorekkaasti. Valitsen vaatteeni järkevää ja tiukkaa itsekritiikkiä noudattaen. Paitsi kesällä. Silloin päästän menemään, kun vihdoinkin saan kuoriutua talviturkistani aurinkoon.

Pelkät ruokablogit ohitan myös sujuvasti. Ei sillä, etteikö ruoka olisi lähellä meikäläisen sydäntä, herra paratkoon, ei. Syy on se, että olen surkea tekemään ruokaa. Tai en epäile, ettenkö osaisi tehdä maukkaita ja näyttäviä aterioita, olen vain niin äärettömän laiska viettämään aikaani hellan ääressä tuntitolkulla. Enkä nyt suinkaan arvostele niitä, joille ruuan laittaminen on rakas harrastus. Päinvastoin. Kokatkaa ja leipokaa, hyvät ihmiset, sydämenne kyllyydestä, mutta muistakaa kutsua meikäläinen ruokapöytään !

Aikaisemmin en juurikaan lukenut eläin-aiheisia blogeja, mutta nyt olen pehmennyt tässä suhteessa. Olen löytänyt muutaman aika hauskan blogin, joissa on paljon kuvia kotieläinten (lähinnä kissojen, yksi koira-blogi on mukana myös) puuhailuista ja niitä on hauska katsella. Yleensä niissä on vähän tekstiä ja paljon kuvia, mikä sopii mainiosti meikäläisen hermojen rauhoittamiseen.

Liikuntaa ja terveellisiä elämäntapoja pitäisi toki meikäläisenkin harrastaa enemmän ja nykyistä laajemmassa mittakaavassa, mutta minä en ole niitä ihmisiä, jotka innostuvat ja saavat inspiraationsa toisten tekemisistä tai saavutuksista. Tietysti olen iloinen heidän puolestaan, mutta muuten ne kaikki maratonit ja elämäntapamuutokset lähinnä vain hengästyttävät meikäläistä, joka sitten laajaperäisesti uppoaa vain syvemmälle sohvan uumeniin, kun lukee muiden hehkutuksia massiivisista endorfiinipaukuista tai loistavasta suolentoiminnasta. Ei kukko käskien laula eikä kanakaan eli muutoksen pitää lähteä itsestään, sen tietää tämäkin pölkkypää. Siispä sitä salamaniskua odotellessa keskityn johonkin muuhun kuin lukemaan liikuntaa ja urheilua käsitteleviä blogeja.

Sisustus ja remontointi. Tarvitseeko selittää, miksei oikein natsaa ? Riittää, kun nostan katseeni tästä ruudun yli ja... Ai, niin. Tehän ette voi tietää. No, uskokaa kuitenkin naisen sanaa kun sanon, että Avotakan on ihan turha tulla meikäläisen ovikelloa kilkuttelemaan. Täältä Talosta ei löydy mitään mainitsemisen arvoista sisustuksen saralta. Ja remonttejakin on tehty niin järkyttävän monta ja perusteellisia sellaisia, että pelkkä niistä lukeminenkin aiheuttaa välittömän ja totaalisen nokkosihottuma -reaktion oksennus -refleksistä nyt puhumattakaan. Joten kiitos, mutta ei kiitos.

Käsityöt ovat kauniita ja olen kuutosen kouluarvosanallani luonnollisestikin erittäin kateellinen ihmisille, jotka osaavat käsillään loihtia ihania luomuksia kankaista ja langoista tai mistä vain, mutta niitä käsittelevät blogit eivät jaksa meikäläistä vetää puoleensa. Noin pääsääntöisesti. Ensinnäkään en ymmärrä hevon helvettiä - jos sallitte ilmaisun - niistä ohjeista ja mitoista ja kaavoista sun muista yksi-risti-kaksi -sekamelskoista ja toiseksikin tulen vain huonolle tuulelle näitä blogeja selaillessani, koska itse olen niin surkea käsistäni tekemään yhtään mitään. Eli miksi ehdoin tahdoin pahoittaa oma mielensä ja lukea näiden taikureiden blogeja. Hieman itsesuojeluvaistoa löytyy kyllä minultakin.

Ylipäätään blogit, jotka käsittelevät vain ja ainoastaan, tai pääsääntöisesti, jotain yhtä tiettyä aihepiiriä, ohitan yleensä aika tylysti. Sekametelisoppaa sen olla pitää. Kaikkea sopivassa suhteessa. Elämää ja erotiikkaa. No, pelkkä elämä riittää. Sitähän se meikäläiselläkin on. "Help-poa elämää" Lapinlahden lintujen sanoin. Tai sitten ei.

Nuo yllämainitut asiat siis karsivat aika paljon blogeja ei-seurattavien -lootaan. Eli en valitettavasti voi suoda vastapalvelusta kaikille lukijoilleni lukemalla heidän blogejaan, koska niiden aihepiirit eivät osu meikäläisen elämän mielenkiinto -pisteisiin. Olen pahoillani, mutta näin vain on. Poikkeuksia siis toki on, kuten jo totesinkin, mutta ne ovatkin harvinaislaatuisia muilta osin ja siten jaksavat mielenkiinnostaa meikäläistä. Mutta jokainenhan toki ymmärtää, että me kaikki emme voi olla poikkeuksia. Enkä siis tarkoita, että itsekään olisin.

JälkiToteamus:
Muuten, toinen helppo keino etsiä luettavaa on koluta seuraamiensa blogien linkit. Sieltä olenkin löytänyt paljon hyvää materiaalia tylsien iltojeni iloksi. Mutta eihän lisä koskaan pahitteeksi ole, joten täällä (tai tuolla) saa mainostaa aina, kun tulee mieleen tai törmää johonkin mehevään.

Herttinen sentään ! Tulipas pitkä sepustus.

Nolliksen itsetunnon kohotus vinkkejä, osa 1

2011-10-15T18:13:00.000+03:00

(Voisin tietysti vähän odotella postauksen kanssa, mutta totuus on, että meikäläinen imuroi jo alakerran. Mies imuroi yläkerran joskus tässä viikolla, joten olisi liioittelua meikäläisen se nyt imaista toiseen kertaan saman viikon aikana, mikä tarkoittaa sitä, että siinä oli Nolliksen viikkosiivous. Juu, mutta tässä ei nyt olekaan tarkoitus kertoa niitä Kätevän emakon, korjaan: emännän vinkkejä, vaan ihan muuta.)

Uskokaa minua: niin hölmöltä kuin se kuullostaakin, mutta jos olet lähdössä vain hetkeksikin valoisaan aikaan ihmisten ilmoille, niin kannattaa aina hiukan somistautua. Somaantua. Somautua.

Meikäläinen on tänään ollut tasan 30 minuuttia, mahdollisesti vähemmänkin aikaa, ihmisten ilmoilla elikkä suomeksi Liidelissä, mutta heti tuli törmättyä n. 25 vuoden takaiseen entiseen työkaveriin. Herrapuoliseen, ei tässä naisen takia nyt niin tohkeiltaisikaan.

Huolimatta siitä n. 15 lisäkilosta minun puolellani ja 20 hänen puolellaan, tunnistimme toisemme. Minä tervehdin ensin kysymällä, onko hän Se Jase. Hän vastasi myöntävästi ja ennen kuin olin ehtinyt sen enempää selventää hänelle, hän jo muistikin, mistä olimme tutut. Huikeaa ! Neljännesvuosisata sitten olemme olleet muutamia kesäkuukausia parin kolmen vuoden aikana samassa työpaikassa olematta mitenkään erityisen läheisiä työkavereita, mutta silti tunnistamisessa ei ollut mitään ongelmia.

Sen verran meikäläisen on nyt tunnustettava, että vaikken ole hänestä mitään kuullut tosiaan neljännesvuosisataan, niin aivan yllättäen tässä kuukauden sisällä törmäsin hänen kuvaansa netissä eräällä harrastussivustolla. Sieltä tunnistin naaman ja näin nimen, jota en ehkä muuten olisi muistanutkaan. Ja heti nyt törmäsimme toisiimme kaupan kassajonossa ! Tämä vain vahvistaa uskoani ennusmerkkeihin.

Vaihdoimme pikaiset kuulumiset ja se siitä. Mutta. Pointtini on, että aina kannattaa ennen ulostautumista sipaista hieman hehkua poskipäihin, tummuttaa kulmiin ja ripsiin sekä kiiltoa huuliin, koska vaikkei tässä nyt ollutkaan kysymys mistään Elämäni Prinssin kohtaamisesta, niin siltikin oli mukava huomata se lämmin hymy ja ehkä pieni pilkahduskin silmäkulmassa sen merkiksi, etten nyt ehkä ihan se susiruma olekaan. Vielä.

JälkiToteamus:
Ja ennen kuin kukaan naturisti tästä nyt innostuu niin toteanpahan vain, että ilman pisaraakaan meikkiä meikäläistä ei erota kulahtaneesta tiskirätistä. Se on vissi !

Vai untako tää vain on ?

2011-10-15T10:36:00.000+03:00

Aamulla keittiössä tuli ihan epätodellinen olo, kun laittelin Pienimmälle aamupalaleipää. Sitä on vaikea selittää, mutta tuli tunne kuin olisin unessa. Tai juuri siitä heräämässä. Sellainen tunne, että onko tämä kaikki ollenkaan totta.

Onko totta, että minulla on jo noin isot ja ihanat lapset ? Että olen saanut, Miehen avustuksella, ne tuotettua tähän maailmaan ja pidettyä niitä hengissä näinkin pitkälle.

Onko totta, että minulla on Mies, sama mies jo vuosikausia, kun suurin osa kavereistani ja tuttavistani on jo toisella tai jopa kolmannella kierroksella menossa ? Tai sitten jääneet ikisinkuiksi, vaikka olisivat halunneet kaiken tämän, mitä minulla on.

Onko totta, että minulla on yhdessä Miehen kanssa tällainen koti, Talo ja piha, josta monet unelmoivat koko ikänsä ja saavat toteutettua unelmansa vasta joskus ihan viime metreillä ? Ja vielä iso auto, se mammonan kruunun kirkkain jalokivi. (*hah !*)

Onko totta, että minä onnistuin aikanaan tekemään oikean valinnan työpaikan suhteen ? Työpaikan, jossa nyt olen ollut jo niin kauan, että pääsen sen ansiosta lomailemaan vuodessa 7 viikkoa (tarvittaessa 8). Työpaikan, jossa on aivan ihania ihmisiä. Niin ihania, että pelkästään heidän takiaan jaksaa aamuisin nousta ja lähteä. Sijainnista nyt puhumattakaan.

Keittiössä voidellessani leipää tuli kauhea tunne, että kohta varmaan herään 20 vuotta nuorempana järkyttävässä krapulassa kerrostalokaksiostani joku tuntematon mörökölli vierelläni ja jääkaapissa vain valo ja vodka-pullo.

Niin että kaipa sitä huonomminkin asiat voisivat olla. Josta syystä taidan tehdä tästä päivästä täydellisen nauttimalla kaikesta siitä, mitä minulla on ja mitä voin tehdä.

JälkiToteamus:
Ja jottei jäisi liian silkkistä kuvaa, niin on niitä kivenmurikoitakin niskaani satanut eli ei tätä ilmaiseksi ole saatu.

Kansainväliset nykyflamingo-päivät

2011-10-14T22:20:00.000+03:00

Puoli iltaa on mennyt revitellessä Ylen uutisankkuri Marjukka Havumäen plapsusta. Hänen piti kertoa Suomessa pidettävistä kansainvälisistä nykyflamenkon pippaloista, mutta niistä tulikin flamingopäivät. Isomman kanssa naurettiin aivan kippurassa. Ja meikäläinen oli revetä kokonaan, kun Isompi vielä lohkaisi, että "siellä taitaa olla lennokasta meininkiä". Rakas, huumorintajuinen lapseni ! Taivaalle kiitos siitä.

Toinen, mitä Isomman kanssa ollaan kikatettu se toinen puoli iltaa, on Pertti Jaarlan iki-ihania Fingerpori -strippejä. Ne ovat niin äärimmäisen loistavasti oivallettuja, että välillä jopa aikuisen pitää tehdä pohdintahommia tajutakseen, mitä Pertsa oikein ajaa takaa, mutta Isommalla kyllä leikkaa. Vaikka ne sitten olisivatkin niitä pikkutuhmia strippejä.

Vaikka joidenkin mielestä on noloa kehua omia lapsiaan (tai itseään), mutta sen sanon nyt ja olen todennut ennenkin, että olen ihan mielettömän onnellinen siitä, että Isompi on perinyt Isäni huumorintajun. Sen saman, joka minullakin on. (Koska se on ehdottomasti paras ominaisuus meikäläisessä.) Isomman kanssa ei ole koskaan tylsää ja elämä on vaikeinakin aikoina siedettävää, kun on se nauramisen lahja.

Ystävätär sanoi tuossa pari viikkoa sitten, että hän on kateellinen minulle naurustani. Siitä, että vaikka olisi kuinka vaikeaa, niin pystyn näkemään huvittaviakin puolia ja nauramaan niille. Tai nauramaan ylipäätään. Ystävätär on vakaasti myös sitä mieltä, että juuri nauru on se, joka suojelee minua... kaikelta. Ehkäpä hän on oikeassa. Toivottavasti hän on oikeassa. Tähän mennessä se ainakin on ollut niin, toivottavasti jatkossakin.

JälkiToteamus:
Maikkarin uutisissa tuli niistä tanhupäivistä myös ja Pienin kysyi, olenko menossa sinne. Isompi totesi vasemmalta: "Ai, niille flamingopäiville ?" Nauratti vielä kymmenennenkin kerran.

Ilahduta lähimmäistäsi

2011-10-11T19:14:00.001+03:00

No, se lähimmäinenhän olen minä itse. Tänään olisin tarvinnut hieman ilahduttavaa lähimmäistä, siis jotain toista lähimmäistä, kun meinasi jostain käsittämättömästä syystä taas itku tyrskähtää monessakin kohtaa päivää, mutta kun tyhjästä on paha nyhjästä, niin silloin pitää juottaa itse oma kamelinsa ja ottaa härkää sarvista kiinni. Jos Muhammed ei mene vuoren luo, niin silloin vuoren on nöyrryttävä. Eli jos lähimmäinen ei voi ilahuttaa meikäläistä, täytyy meikäläisen ilahuttaa lähimmäistä. Menin sienimetsään.

Päätin, että kaikki löytämäni sienet vien Äidille, jonka luo olin myöhemmin menossa asentamaan palohälytintä kattoon. Toivoin oikein jättimäisiä suppiksia. Tulos: yksi kanttarelli, yksi herkkutatti (!!) ja useita jättimäisiä suppiksia. Lisäksi jokaisen löytämäni suppiksen jälkeen lausuin pienen hiljaisen rukouksen jonkun lähimmäiseni puolesta.

Metsä oli huikaisevan kaunis. Taas. Ja raikas. Ja tuoksuva. Aurinkokin pilkahteli puiden runkojen takaa ja värit suorastaan hehkuivat. Myös se tummansininen taivas. Kohta aurinko jäikin pilvimuurin taakse ja metsä pimeni hetkessä. Arvasin, että kohta sataa ja kovaa. Hetken päästä alkoikin ropina mustikanvarvuissa ja vastoin tapojani lähdin aika vauhdikkaasti kohti kotia. Ja sain pistää ihan juoksuksi, koska sade kiihtyi todella nopeasti rankaksi... RAEkuuroksi !!

Kastuin onneksi vain vähän. Vein sienet Äidille ja sain vastalahjaksi marjapuuroa. Ei hullumpi vaihtokauppa. Ilautimme siis toinen toisiamme.

Kun pääsin takaisin kotiin, oli sade jo laantunut. En kuitenkaan viitsinyt lähteä enää litimärkään metsään vaan siirryin takapihalle haravoimaan. Haravoin lehtiä reilun tunnin ja sain haravoitua 3/4 pihasta. Aika hyvin. Ja siitä puolestaan ilahtuu Mies. Aina, kun hän tietää meikäläisen hikoilleen, hän ilahtuu. No, huvinsa kullakin.

Raitis ilma ja haravointi tekivät tehtävänsä. Olo on paljon parempi kaikin puolin. Onneksi siitä ei tarvinnut maksaa. Reseptivapaa luomulääke.

Edit (klo 20.40)
JälkiToteamus:
Vaikka pää onkin melko kevyt, niin "koko bodi on ihan tiltissä".

Elämän sienimetsässä

2011-10-10T17:02:00.000+03:00

Varoitus: tämä kirjoitus sisältää siirapilla kuorrutettua yltiöoptimismia ja älytöntä hehkuttelua uskon ja toivon puolesta, joten saattaa aiheuttaa masentuneille ja ahdistuneille masennusta ja ahdistusta. Ja todennäköisesti muillekin.

Sienestäminen on ihan helppoa, kun tietää niksit. Tärkein niksi on löytää ne sienet. Sen jälkeen kaikki on kuin lasten leikkiä ikään.

Toinen niksi on poiketa polulta. Jos kuljet valmista vanaa pitkin, näet sen, mitä kaikki muutkin näkevät ja sinun edelläsi kulkenut on jo poiminut sadon. Kun poikkeat polulta, löydät jotain, mitä kukaan muu ei ole vielä löytänyt.

Kolmas on visioida positiivinen tulos. Näet sielusi silmillä, kuinka kohta edessäsi on suoranainen pelto herkullisia sieniä. Pidät sitä mielikuvaa yllä ja ruokit sitä rentouttamalla itsesi, pääsi, ajatuksesi. Uskot ja luotat, ei vaan tiedät, että kohta se saalis on edessäsi. Ja niinhän se kohta onkin. No, ei välttämättä ihan sitä peltoa, mutta pieni sara kumminkin.

Älä päästä epätoivoa mieleesi, vaikka tuntuisikin siltä, että sienet ovat piiloutuneet juuri sinun katseiltasi. Höpöttele vaikka hiljaa itseksesi tyyliin "kyllä mä tiedän, että te ootte siellä ja kohta mä teidät löydän, ei mitään hätää" ja näin rohkaiset itseäsi eteenpäin. Jos sen sijaan harmittelet ja surkuttelet, kun sieniä ei joka askelmalla olekaan, niin ne vaistoavat edelläsi leijuvan negatiivisen energian ja kyyristyvät entistä syvemmälle mustikanvarpujen suojaan. Ne haistavat myös pelon, joten pitää olla sekä toiveikas että rohkea. Siten löydät sen isoimman ja mahtavimman. Tai pienen ja luonteikkaan.

Sitten kun löydät sen ensimmäisen sienen, älä harmittele, että löysit 'vain' sen etkä sitä peltoa. Kysy siltä mieluummin ystävälliseen ja rauhalliseen sävyyn "missä sun kaikki kaverit on" ja kohta huomaatkin, että siinähän ne seistä nököttävät ympärilläsi. Et vain ensin huomannut niitä, kun keskityit siihen yhteen sieneen. Eli pidä silmäsi ja mielesi avoimena, niin näet enemmän kuin mitä katsot.

Muista kiittää metsää pienestäkin saaliista. "Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan" sanotaan sananlaskussakin ja jos kiität sitä, se palkitsee sinut. Ja vaikka sienestys saattaa joskus olla tosi rankkaakin, niin jälkeenpäin osaat arvostaa saalista, jonka eteen olet joutunut tekemään töitä.

On aina mukava löytää sieniä, mutta joskus pelkkä etsiminenkin riittää tuomaan hyvän mielen. Se vaatii vain toisenlaisen asenteen ja positiivista ajattelua.

Oivalluksia, 1.

2011-10-10T16:27:00.000+03:00

Isompi: "Mua ärsyttää nyt kaikki ! "

ä: "Se on stressiä."

Pienin: "Mitä on stressi ?"

ä: "Sitä, kun kaikki ärsyttää, vaikkei oikeesti oo mitään hätää." (Kyseenalainen selitys, muttei voi mitään.)

Pienin: "Eli siis ärsyttää huvikseen !"

Bingo ! :D

Huvittavaa, osa 26

2011-10-09T20:20:00.000+03:00

Isompi: "Meidän rehtori on vege (= kasvissyöjä). Se on aika tuhti vege."

meikäläinen: "Shhh ! Ei noin saa sanoo."

Isompi: "Sä itte sanoit viimeksi, kun mä kerroin, että se on vege, että se on aika tuhti vege !!"

*ups*

Huvittavaa, osa 25

2011-10-09T20:03:00.001+03:00

Isompi: "Olikohan, äiti, ihan järkevää ostaa maksamakkaraa. Muistatsä, kun isi viimeks otti vähän kontaktia sen maksamakkaran kanssa ?"

Onneksi Mies oli yläkerrassa lukemassa läksyjään. Hihiteltiin Isomman kanssa ihan täysillä.

Edit (klo 20.30)

Mies tuli yläkerrasta ja meni keittiöön. Lapset olivat tehneet iltaleipiä keskenään. Välittömästi sieltä kuului jupinaa "...kukakohan tänkin sotkun siivoaa..."

Isompi (kuiskaten): "Sitä se maksamakkara teettää..."

Järkyttävästi ponnistellen sain pidettyä pokan ja huusin keittiöön: "Älä nyt rupee taas riehumaan sen maksamakkaran kanssa !"

Isomman pokka petti välittömästi.

In love... luulisin

2011-10-08T08:56:00.000+03:00

NYT sain vihdoin ja viimein ostettua sen uuden luurin ! Pähkähullut paniikkipäivät tekivät sellaisen tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä ja kun kova kohtalo (= minä) vielä heitteli vanhaa rakasta luuriani pisin mäkiä niin, että kiinnikkeet vain kirahtelivat, niin pakkohan se oli nöyrtyä ja laskea setelit myyjäpojan känsäiseen kämmeneen. Ja nyt minulla on uutuuttaan löyhkäävä valkoinen C6 tuolla takkahuoneen lattialla. Pussissa ja laatikossa. Vielä.

Olen tulossa vanhaksi, korjaan: vanhemmaksi, kun enää en jaksanut eilen illalla hulluna lähteä säätämään sen puhelimen kanssa. Normisti olisin siihen vienyt jo kaikki tiedot ja säätänyt ja muokannut sitä koko illan, mutta nyt en jaksanut. Enkä oikein vieläkään ole saanut draivia päälle, mikä on todella poikkeuksellista ja siksi hieman hämmentävääkin. Onneksi minulla on pieni aavistus, mistä tämä moinen flegmaattisuus johtuu. Luin näet eilen kotimatkalla bussissa Eat, pray, love -kirjan sijaan uuden nokialaiseni käyttö- ja käyttöönotto-ohjeita ja se taisi vetäistä meikäläisestä mehut pihalle.

Ensinnäkin se oli niin pientä pränttiä, että jouduin oikein siristelemään ja sehän ei tee hyvää silmille eikä myöskään hermoille. Ennen teksti oli suurempaa, koska puhelimetkin olivat sellaisia karvahattumalleja, joista ei paljon tarinaa herunut. Uskallan ennustaa, että tämä kännykkä heruttaa vielä muutakin kuin pelkkiä ohjekirjan tarinoita, jahka pääsen siihen oikein kunnolla tutustumaan ja sen kanssa leikkimään. Ja pelkäänpä pahoin, etteivät ne kaikki tarinat tule olemaan soveliaita lasten korville. Nyt jo jännittää, miten osaan sitä käyttää ja miten pystyn nakkisormillani sitä kosketusnäyttöä käyttämään. Voi olla, että joku 'onnellinen' kännykkämyyjä-poitsu pääsee vielä neuvomaan tätiä oikein kädestä pitäen sen vehkeen kanssa ja sen jälkeen siinä onkin vehkeet vaahdossa yhdeltä jos toiseltakin. Luulen ma.

Pesukone pyörii jo eli normilauantai on käynnistynyt. Paljon on muutakin puuhaa tiedossa täksi päiväksi. Tai olisi. Saa nähdä, mitä niistä kaikista saan hoidettua. Pienin ainakin pitää toimittaa kaverinsa synttäreille, mutta siihen ne ihan pakolliset hommat sitten jäävätkin. Pitäisiköhän repäistä ja aloittaa joulukorttien teko ? Nekin penteleet alkavat pikkuhiljaa ahdistaa taas takaraivossa.

Huvittavaa, osa 24

2011-10-06T21:03:00.000+03:00

Meille tuli tuplakaksoset !! Mies paistoi siis kananmunia ja ilmoitti hellan äärestä, että "kaksoset tuli" eli tuplakeltuainen samassa kuoressa.

No, sitä ihmettähän piti meikäläisenkin mennä katsomaan ja kuinka ollakaan: Mies rikkoi toisen munan ja sielläkin oli tuplakeltuainen !

Tuon täytyy olla joku erityisen hyvä merkki. Lottovoitto tulossa ihan varmasti. Tai sitten katto lähtee ensi yön myrskyssä. No, jotain kumminkin, koska merkki se oli !

Kerroin oudosta yhteensattumasta Isommalle ja kysyin häneltäkin, että mitäköhän se tarkoitti.

"Kysy kukolta !"

:D

Korkealta yli käenpesän

2011-10-03T22:43:00.000+03:00

Joku päivä saan kyllä vielä ryöpyn niskaani, kun päästelen tänne ihan mitä sattuu. Kirjaimellisesti aivopieruja tai muita päästöjä, mutta jos en minä sano, niin kuka sitten ?!?

Olen hankalassa tilanteessa. Minulla on tuttava, jonka kanssa säännöllisen epäsäännöllisesti tapaamme bussissa.

Tuttava on ihan kiva. Hyi. Hän on oikeasti herttainen, ystävällinen, empaattinen ja sympaattinen. Mukava, lahjakas, pirteä ja taitava käsistään. Antelias ja ymmärtäväinen. Kiltti ja avarakatseinen. Ja välillä ihan kamalan rasittava. *huokaus* Hän ei ole rasittava tahallaan, eipä tietenkään. Hänellä on siihen oikea syy. Sen nimi on kaksisuuntainen mielialahäiriö eli vanhalta nimeltään maanis-depressiivisyys. Tuo uusi nimi on sitä hienostelua eikä mielestäni ollenkaan kerro niin hyvin kuin vanha nimitys, mistä on kyse. On kyse siitä, että välillä menee tosi lujaa ja sitten taas masentaa ja ahdistaa. Sitä se on suomeksi.

No, jokaisellahan meillä on niitä energisiä kausia, jolloin puhtia piisaa ja tuntuu, että duracelit kestävät mitä vain millä teholla vain. Ja sitten taas on niitä päiviä, jolloin tekee mieli vetää vain peitto (arvatkaa, mikä sana kävi ensin mielessä ? ;)) korville ja murista sieltä uumenista, jos joku tulee kahta metriä lähemmäksi. Eli jollain tasolla olemme kaikki siis maanisdeprikkoja (ihan omaa sanastoa), mutta joillakin se menee vaan tooooosi hurjaksi välillä se meininkin. Kuten nyt tällä tuttavallakin.

Selkeästi hänellä on nyt maaninen kautensa menossa. Puhetta piisaa niin, että sylki kasaantuu suupieliin eikä hän meinaa muistaa hengittää välillä lainkaan. Eikä siitä puheesta saa mitään tolkkua. Sanoja tulee ihan solkenaan, mutta en kuule pisteitä saati sitten pilkkuja siellä välissä ollenkaan, joten en saa mistään kohtaa sitä tarinaa hännästä kiinni. Se on todella hurjaa. Ja kurjaa. Silloin ei voi oikein sanoa mitään, kun ei tiedä, mitä sanoisi. Pitää vain nyökytellä ja ynähdellä myöntävästi, ihan kuin olisi vielä muka kartalla siitä, missä mennään. Ei todellakaan mikään mukava tilanne, mutta onneksi vain minulle.

Tuttava itse on hyväntuulinen ja iloisesti rupattelee kaikkea mahdollista, joten ei se nyt suuri vaiva ole minultakaan nyökkäillä, kun niska vielä kerran toimii. Ja meneehän se kausi hänelläkin ohi ja sitten on mukava taas jutella, kun ajatukset kohtaavat samalla tasolla. Toisin on, kun on tekemisissä skitsofreenikon kanssa.

Minulla oli muinoin kaukainen sukulaisen sukulainen (rauha hänen kuolemattomalle sielulleen), joka sairasti skitsofreniaa ja se oli välillä todella pelottavaakin, kun hänellä oli niitä harhaisia hetkiä. Silloin vuonna miekka ja kilpi olivat skitsofrenian hoidot vähän sitä sun tätä verrattuna tähän päivään, joten ei ollut ihme, että setämiehen jutut välillä hirvittivätkin. Välillä tuntui, että hän oli sekaisin kuin seinäkello niiden juttujensa kanssa. Eikä niihin voinut vastata senkään vertaa, että olisi uskaltanut nyökytellä, kun ei tiennyt, miten sen toinen tulkitsee. Entäpä mitä vastaat, kun ukkeli sanoo, että lapsensa äiti on kuningatar Elisabeth ? "Ai, jaa. Sepäs mielenkiintoista." Joo, no olihan se tiettyyn rajaan saakka, mutta mieluummin kuitenkin jätin nämäkin keskustelut väliin, jos vain mahdollista.

Sairaudet ovat sairauksia, olivatpa ne sitten fyysisiä tai psyykkisiä, eikä kukaan mahda niille mitään. Useimmat sairaudet vain tulevat, eivätkä ole itseaiheutettuja tai ainakaan mitään rangaistuksia miltään korkeammalta taholta. Fyysiset sairaudet ovat vain helpompia ymmärtää kuin psyykkiset, koska silloin voi näyttää, missä 'pipi' on. Laitetaan lasta, laastari tai otetaan pilleri ja kohta kaikki on hyvin. Noin pelkistettynä. Psyykkisiinkin sairauksiin on nykyään pillereitä, kiitos siitä, mutta silti niitä on vaikeampi ymmärtää. Ainakin minun. Ainakin toistaiseksi.

Pahoittelen, jos tämä loukkasi jotain. Se ei ollut tarkoitukseni.

Yhdellä vai kahdellä ämmällä ?

2011-10-03T13:02:00.000+03:00

Jokainen, joka näitä juttujani on lukenut tietää, että kärsin kroonisesta lukihäiriöstä. Virheitä tulee, vaikka kuinka yrittäisin oikolukea kirjoituksiani tuhanteen kertaan läpi. En vain kertakaikkiaan näe, miten päin prinkkalaa kirjoitan ! Se on todella raivostuttavaa ja aikaavievää tarkistella joka sanaa ja siltikin niitä häröjä sinne sekaan ujuttautuu.

Tästä 'ominaisuudestani' johtuen en ole kovinkaan tarkka muiden tekstien suhteen. Ei se ole niin nuukaa, miten ne sanat nyt on taivutettu, kunhan asia käy tekstistä selväksi. (Tässä asiassa voisin muuten itsekin ottaa hieman onkeeni, kun olen taipuvainen kirjoittamaan virkkeitä tuhansilla lauseilla ja sivulauseilla, joita taatusti kaikkia niitäkään ei ole pilkutettu oikein, jolloin asiasisältökin on jo varmasti hämärtynyt.) Mutta nyt luin randomilla erästä blogia, ja taas selvennys: se ei ole kenenkään teistä lukijoistani blogi, jonka kieli oli jotenkin niin... en löydä oikein kuvaavaa sanaa sille... ehkä 'junttia' on se lähimpään osunut kuvaus sen blogin kielelle, että se ihan häiritsi lukemista. Tuntui, että jokaisessa lauseessa oli joku sana pielessä sillä tavalla, että se särähti silmään.

Sillä, että blogin kirjoittaja on mies, ei pitäisi olla mitään tekemistä epätarkan tekstin kanssa, mutta onhan totta, että naiset varmasti kirjoittavat enemmän tällaista 'hyvää päivää, kirvesvartta' -tekstiä kuin miehet. Miehiltä tekniset selostukset sun muut asiatekstit luonnistuvat varmasti aivan loistavasti, mutta kuten Blogistaniakin todistaa, miehet eivät kirjoittele niin paljon omaksi ja meidän muiden bloggaajien iloksi kuin naiset. Tosin ne miehet, jotka blogia sitten kirjoittavat, ovatkin sitten yleensä ihan omaa luokkaansa verbaalisesti, mikä on tullut todistetuksi jo monta kertaa.

Jotenkin harmittaa sen kirjoittajan puolesta. Hän ei ole kovin ahkera kirjoittaja ja uskonkin, että hänen tekstinsä muuttuisi sujuvammaksi, jos hän postaisi hieman ahkerammin. Tai sitten ei. Voihan olla, ettei hän näe virheitä omissa teksteissään eikä näin ollen kehittyisi, vaikka kirjoittelisi joka päivä.

Tämä kuullostaa nyt pilkun nylkyttämiseltä, mutta en totea tuota pahalla. Minä ainakin ihan väkisinkin muodostan käsitykseni ihmisestä osittain juuri hänen kirjallisten kykyjensä perusteella. Enkä tarkoita, että pitäisi aina ja joka tilanteessa kirjoittaa kirjakieltä tai tismalleen kieliopin sääntöjen mukaan. Enhän tee sitä itsekään. Teksteissä voi vilahdella slangi-sanoja, murretta ja vääriä taivutusmuotoja, mutta ne ovat sitä puhekieltä mukailevia tekstejä silloin. Tämän miehen teksti on sellaista, ettei kukaan edes puhuisi niin 'väärin', jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Ja siksi se 'kuullostaa' pahalta. Tai oudolta. Häiritsevältä vähintäänkin.

Meissä kaikissa on useampia puolia. Joku voi olla hyvä kirjoittamaan sujuvaa tekstiä, mutta livenä hän on hiljainen ja arka (not me, don't worry ;)). Joku toinen voi olla loistava suustaan ja hauska juttujen kertoja, mutta kun pitäisi muodostaa tekstiä, meneekin ihan lukkoon. Eli ei pidä arvostella kokonaisuutta, kun näkee vain yhden sivun paketista. Täällä blogien ihmeellisessä maailmassa on vain valitettavasti niin, että jos ei julkaise blogissaan kuvia itsestään, niin silloin käsitys ja mielipide kirjoittajasta muodostuu vain ja ainoastaan tekstin, sanojen ja lauseiden perusteella. Ja jos se mättää, niin... Harmi. Tosi harmi.

"Kakskyt donaa koht plakkarissa..."

2011-10-03T11:06:00.000+03:00

Karseesti täälläkin lappaa porukkaa ! :) Ihan näillä nurkilla on 20 000 kävijää täynnä ! Wautsi !

Hiisi, kun keksisi jotain kivaa teille yllätykseksi ja kiitokseksi... Ei tule kyllä mitään mieleen. Plääh, tätä meikäläisen tylsyyttä... :(

Huvittavaa, osa 23

2011-10-02T15:30:00.000+03:00

Mies nikkaroi korisrenkaan taustalevyä kiinni uuteen pihavarastoon.

M: "Tuutsä ruuvaamaan, kun mä pidän kiinni tosta levystä ?"

Meikäläinen kipusi asennetuille tikarappusille akkuporakone kädessä. Tuntui, ettei metri merenpinnasta riittänyt ja nousin pari askelmaa lisää.

M: "Älä kiipee. Ei sun nyt noi korkeelta tartte pudota."

Vau !! :D

Meditaatiota ja mielenrauhaa

2011-09-30T20:17:00.000+03:00

Tänään kotimatkalla bussissa ahdisti. Todellakin Ahdisti, isolla A:lla. Väsytti ja ahdisti. Tuntui, että happi loppuu enkä jaksa enää hengittää. Se ei ollut oikein kivaa, voin vakuuttaa.

Hieman olo helpottui, kun jäin edellisellä pysäkillä ja kävin kaupasta pekonia ja kermaa illan suppiskastiketta varten. Mutta vain hieman. Odotin vain, että pääsisin vaihtamaan ahdistavat työvaatteet pois ja sujahtamaan ulkoiluasuun ja metsään. Metsään, metsään, metsään, metsään. Ajattelin joka askeleella kaupasta kotiin.

Kotona olin ehkä 3,4 minuuttia ja sitten ulos. Metsään.

Kesti hetken ennen kuin rauhotuin. Vedin syvään henkeä, katsoin ihania vihreitä sammalmättäitä, jylhiä kuusia ja, ihan parasta, tyhjää metsää. Metsää, jossa kuului vain tuulen humina. Ja kaukainen lentokoneen jylinä. Tunsin, kuinka ahdistus ja stressi valuivat minusta jonnekin syvälle maaperään. Anteeksi, että niin saastutin auttajaani, mutta vahvempana ja vakaampana se pystyy varmasti paremmin käsittelemään sen kiusaajan kuin minä.

Lähdin etenemään rauhallisesti, ajatellen vain pieniä hiljaisia ajatuksia, etteivät sienet säikähtäisi. Eivätkä ne minua säikkyneetkään. Löysin taas ihanan kukkurallisen astian suppilovahveroita ! Ja hiipiessäni eteenpäin nautin joka sekunnista. Oli ihan sama, löytäisinkö yhtään ainoaa sientä. Pääasia oli, että sain hakea niitä. Tai olla vain hakevinani. Ja aina, kun annoin itselleni rauhan, kirjaimellisesti törmäsin herkulliseen suppis-yhdyskuntaan. Miten loistavasti luonto tietääkin, mikä on ihmiselle hyväksi !

Siellä kuusien välissä nautiskellessani seurasin metsän läpi kiemurtelevan hiekkatien 'ruuhkaa'. Pyöräilijöitä suhahteli vasemmalle ja oikealle. Lenkkeilijöitä paahtoi samaten molempiin suuntiin. Jopa koirien ulkoiluttajilla tuntui olevan valtava kiire jonnekin. Vain minä kuljin siellä metsässä mustikkamättäiden seassa kuin hidastetussa filmissä.

Olisin halunnut huikata jokaiselle ohitseni paahtaneelle, että "Hei, pysähdy ! Mihin sinulla on niin kiire ? Tule katsomaan, mitä ihanaa täällä on !" Kukaan heistä ei nähnyt ympärillä levittyvää rauhaa ja kauneutta. Jokaisella heistä oli kiire jonnekin tai vain edetä ! Se oli niin surullista. Säälin heitä, mutta olin iloinen, etteivät he edes tienneet, mitä menettivät seuratessaan vain hiekkatien harmaata pintaa sillä aikaa kun minä ihastelin kaukana hiekkatiestä vihreän järkyttävän kauniita sävyjä.

Mielessäni vilahti vieläkin surullisempi ajatus. Sillä hetkellä, kun minä nautin hiljaisuudesta ja raikkaasta ilmasta, joku onneton huhki hiki päässä, tuhlaten kallista vapaa-aikaansa, neljän seinän sisällä joko punttisalilla tai tanssisalilla sähköisten vempaimien tuottaman 'musiikin' säestyksellä. Mitä ääretöntä tuhlausta ! Ja pahinta on, että ne onnettomat vielä kuvittelevat tekevänsä itselleen hyvää.

Nyt suorastaan tursun hyvää tahtoa, rakkautta ja lempeyttä kaikkia ja kaikkea kohtaan. Höystettynä lasillisella valkoviiniä. Ja siksipä tässä maailmoja syleilevässä olotilassani pyydänkin teiltä pientä palvelusta, hyvät lukijani. Tehkää, minun mielikseni ja ennen kaikkea omaksi hyväksenne, tänä viikonloppuna pieni kävelylenkki, tunnin happihyppely, rauhallinen sellainen. Metsässä. Tai jos metsä on mahdoton asia toteuttaa, niin muukin ulkoilma kelpaa, mutta menkää ULOS ja NAUTTIKAA siitä. Vaikka sen aerobic, salsa, zumba tai salitreenin sijaan, mutta älkää tehkö siitä urheilusuoritusta vaan Mielen Nautinto. Lupaan, että ette tule sitä katumaan. Unohtakaa MP3-soittimet ja kaikki muukin, mitä nappikuulokkeilla kuunnellaan, ja nauttikaa vain luonnon omista äänistä. Tai jos on ihan pakko niin... omista ajatuksistanne.

Olen hurahtanut luontoon ja ulkoiluun. Ja sieniin.

Huvittavaa, osa 22

2011-09-29T20:31:00.000+03:00

Istuin saunan jälkeen kuumissani sohvalla päälläni vain flanellipöksyt ja rintaliivit. Pienin halaili toinen käsi kaulani ympärillä samalla, kun toisella kädellä hipelöitsi paljasta rintaani.

"Äiti. Miksi tässä on tällanen väli (= tissiväli) ?"

- No, kun naisilla on kaksi rintaa.

"Eiks vois olla niin kuin yksi sellainen iso tisu."

- Naista ei ole suunniteltu sillä tavalla.

".... Nyt tää näyttää ihan pyllyltä."

------

Hienoa. Meikäläisellä on hanuri sekä takana että edessä. Vieläpä ihan leuan alla ! :D

Elävä postaus

2011-09-29T09:21:00.004+03:00

Tämä kirjoitus tulee elämään. Editoin tätä tänään varmasti kerran jos toisenkin. Vietän näet 'etäpäivää' kotona. Pienin on kipeä. Oli oikeastaan jo eilen, mutta koska olen paskoista äideistä se paskin, niin annoin eilen aamulla hänelle vain ibuprofeiinia ja lähetin kouluun. *LÄPSIS* Annoin itselleni korvapuustin palkinnoksi teostani. No, mutta tänään yritän tehdä paikon ja jäin hänen kanssaan kotiin.

Aion käyttää tämän pakollisen 'vapaapäiväni' hyödyksi, koska telkkari toimii (*kop-kop-kop*) eikä Isompi ole tunkemassa osingoille pelaamaan uutta Pleikka-peliä, vaan Heurekassa luokkaretkellä.

Tähän mennessä (klo 9.18) olen saanut tehtyä seuraavat liikkeet:

- omat aamutoimet (ei mitenkään itsestäänselvyys aamuina, jolloin ei ole kiire)
- ladattu pyykkikone ja käynnistetty se
- vahattu karvat kainaloista
- tyhjennetty astianpesukone ja ladattu likaiset uumeniinsa
- haudutettu tee (kiireettömän aamun ylellisyyksiä)
- keitetty puuro Pienimmälle
- viimeistelty erästä postausta (tärkein !! :D)

Jatkan harjoituksia ja raportoin säännöllisesti.

Työleirin raportin osa 2, tähän mennessä (klo 10.39) raadettua:

- keitetty tuolle fennoveganistille kukkakaalia ja herneitä
- syötetty kukkakaalia ja herneitä Pienemmälle (ei kädestä pitäen, toimitettu eteen)
- rakennettu oma lounassalaatti kaikesta löytyneestä sälästä (salaatti, avomaankurkku, kirsikkatomaatti, paprika, raaka kukkakaali, herne, katkarapu)
- tehty pika-inventaario yläkerran vessan kaapistoissa (tulos: yksi rasvapurkki roskiin, arvosana 5-)
- pesty alakerran vessa
- juotu kolmaskin kupillinen teetä
- nostettu pyykit koneesta ja ripustettu ne
- ladattu pesukoneeseen toinen satsi vaatteita
- sompailtu netissä
- siivottu keittiötä

Ja matka jatkuu, sanoi maisteri.

Vauhti on hidastunut aika rutkasti, sillä nyt (klo 13.09) voin lisätä luetteloon vain muutaman homman:

- käyty kahdessa ruokakaupassa (lieventävänä asianhaarana mainittakoon, että kävi niin onnellisesti, että törmäsin MOLEMMISSA kaupoissa Äitiin ja sehän tiesi monen minuutin viivästymistä)
- väännetty Pienimmälle toivomuksestaan kanakasvis -keitto extra kukkakaalilla
- väännetty itselle (ja muillekin) suppilovahvero-pekoni-kerma -kastike
- nostettu puhtaat pyykit narulle
- järjestelty hieman paikkoja noin yleisesti

Rehellisyyden nimissä on pakko nyt tunnustaa, että alan pikkuhiljaa hyytyä. Ajattelin tänään kyllä vielä jossain vaiheessa mennä sauvakävelylle ja ehkä vähän sienestämäänkin. Se riippuu siitä, alkaako sataa vai ei. Kuorobiisejäkin ajattelin hieman treenailla. Onneksi kello on vasta noin vähän.

Viimeinen edit (klo 19.43)

Lähdin ulos, mutta en sauvojen, vaan punaisen astian ja sieniveitsen kanssa. Sanoin lapsille, että olen noin tunnin Talon takana olevassa metsässä. Näkö- ja huutoetäisyydellä, vaikka Talon sisältä.

Tunnin olin ja olin toisenkin, vielä puolikkaan päälle. Ja sain punaisen astian täyteen suppilovahveroita. Paljastin suppisten salaisuuden ja löysin heidät. Kuusten juurelta, mustikkapöheikön keskeltä. Siellä olivat heidän salaiset piilopaikkansa, mistä kukaan muu ei ollut tajunnut katsoa. Nokkeluuteni palkittiin ruhtinaallisesti.

Kävin saunassa ja nyt väsyttää. Ei, korjaan: VÄSYTTÄÄ. Olen ihan poikki. Sillä tavalla väsynyt, että tietää puuhailleensa, ulkoilleensa 2,5 tuntia ja saunoneensa. Tuskin maltan odottaa, että pääsen peiton alle ja unten maille.

TÄMÄ oli hyvä päivä. Tämä OLI hyvä päivä. Tämä oli HYVÄ päivä. Tämä oli hyvä PÄIVÄ.

Tämä oli HYVÄ päivä.

Lupaan, että tämä on viimeinen

2011-09-28T21:58:00.001+03:00

Sain, näet, taas kehuja. Ihan puskista ja aivan tuntemattomalta ihmiseltä. Siellä 'köörissä'. Vieressäni laulanut nainen, ei siis se yksi valittaja, kääntyi yhtä äkkiä puoleeni ja sanoi: "Sulla on kyllä ihan valtavan kaunis ääni."

Oih...

Ajatelkaapa tilannetta, jossa joku sanoo teille kohteliaisuuden jostain sellaisesta ominaisuudesta, joka on teissä olemassa ilman, että kukaan tai mikään on sen ominaisuuden olemassaoloa avittanut. Eli se, että hiukseni näyttivät hyviltä vahtimestariherran mielestä, oli puhtaasti Svetlanan ansiota. Okei, annoin hänelle vapauden näyttää taitonsa, mutta se oli hänen taitavuuttaan. Nyt sain kiitosta siitä ominaisuudesta, johon vain ja ainoastaan minä olen pystynyt vaikuttamaan. Vähäisesti, koska en ole yksityislaulutunteja koskaan ottanut, mutta kuitenkin. Pääasiallisestihan se on geenien ansiota.

Olin sen hetken ihan äärettömän iloinen (ja kyllä vieläkin, melkein itkettää nyt). Se oli tosi tosi TOSI iso kohteliaisuus minun arvoasteikollani, koska lauluharrastus on minulle niin rakas. Ja omaa ääntähän on mahdoton arvioida. Se onnistuu ainoastaan nauhoittamalla omaa laulua ja siinä mennään sitten jo niin syville vesille, ettei edes minun egoni siihen riitä. Hyi, hyi, hyi sentään.

Tämä on ihan kamalan noloa tätä kirjoittaa, mutta haluan muistaa tämän tunteen ja se onnistuu vain, jos kirjoitan tämän ylös. Joten anteeksi, että näin hehkutan omaa 'erinomaisuuttani', mutta näitä hetkiä on oikeasti niin hirveän harvassa, että tällainen tallitonttu-talliainen menee ihan sekaisin, kun sellainen osuu kohdalle.

Eli olkaa niin kuin tätä kirjoitusta ei olisikaan. Pliis.

Kaikkien Karppien Äiti

2011-09-28T16:57:00.000+03:00

Vaikuttaisin pölhöltä juntilta, jos en mitenkään puuttuisi täällä tähän nykypäivän trendiin eli karppaamiseen. Se kaikki kohkaaminen, mitä tämän dieetin ympärillä jatkuvasti ja joka paikassa esiintyy, alkaa mielestäni tuntua jo hieman koomiselta. Ihan kuin se nyt olisi joku uusi juttu. Ei todellakaan ! Meikäläinen on ollut aikaansa edellä jo lähes 20 vuotta sitten ja 'karpannut' silloin itsestään reilut 10 kiloa jossain käsittämättömän lyhyessä ajassa, jota en luonnollisestikaan enää muista. Mutta ei silloin puhuttu karppaamisesta. Sen nimi oli Atkinsin dieetti. Tosin meikäläinen laihtui toisella, vähän samantapaisella, mutta huomattavasti terveellisemmällä ja kroppaystävällisemmällä keinolla eli Montignacin dieetillä.

Tämä yksiviivaistaminen näiden herrojen ja karppaamisen välillä saa nyt varmastikin ruoka-aine -fanaatikot ja muutkin tähän hurahtaneet takajaloilleen, mutta perimmäinen totuus on, että samasta asiasta on kyse. Vähennetään tai poistetaan hiilihydraatit kokonaan ruokavaliosta. Helvetin huono idea pidemmän päälle.

Olen vankasti sitä mieltä, että mikä tahansa äärimmilleen vietynä on perseestä. *ups, ruma sana väärässä blogissa* Länsimaissahan meidän ongelmamme on yksinkertaisesti se, että syömme enemmän kuin kulutamme. Ei siinä mitään sen ihmeellisempää ole. Ruoka tulee suoraan kaupan hyllyltä eikä sen eteen tarvitse kylvää, kyntää, äestää tai lypsää. Päivät pitkät istutaan toimistossa tai vaikka tehtäisiinkin ruumiillista työtä, niin vapaa-aikaa jää siltikin yllin kyllin liikaa vain olemiseen. Ja syömiseen. Ruuasta on tehty nykypäivänä isäntä, kun sen pitäisi olla renki. Ruoka ei ole enää vain välttämättömyys, jotta pysyisimme hengissä, vaan siitä on tullut yksi nautinnoista ihan niin kuin musiikista, teatterista ym. ns. hengenravinnosta.

Liikuntaakin pitää ihan erikseen lähteä harrastamaan, jotta sitä saataisiin tarpeeksi, kun jokapäiväisessä elämässä sitä ei muuten tule riittävästi ja sitten perseet *ups, taas* leviävät ja koltut kiristävät.

Ei tarvittaisi mitään ruoka-aineiden vahtimisia, jos kaikki söisivät vain silloin, kun on oikeasti nälkä. Ja vain sen verran, että nälkä lähtee eikä niin paljoa, että taju lähtee. Tässä kohtaa on viitattava aina niin täydelliseen Mieheen. Hän syö vain silloin, kun hänellä on nälkä. Näkisittepä vain hänen solakan olemuksensa. *huok* Omasta kokemuksestani voin sanoa, että kun syö vain silloin, kun on nälkä, ei missään nimessä ainakaan liho. Minä jopa laihduin.

Ja toinen juttu. Mitä enemmän johonkin asiaan kiinnitetään huomiota, sitä enemmän se häiriintyy ja vinksahtaa oikeilta uriltaan ojaan. Eihän haavakaan parane, jos sitä ajan häplitään ja tökitään. Sama juttu ruokailun kanssa. Koko ajan vahditaan silmä kovana, mitä suuhun menee ja miten se on tehty ja kuinka paljon on 'kalorioita, hivennäis- ja jalokivennäisaineita'. Syömisestä tulee suorittamista, vaikka sen väitetään olevan nautinto. Mikä hiton nautinto se on, jos pitää pilkkoa se haarukallinen joka suuhun menee, kaloreiksi, sokereiksi ja rasvaprosenteiksi ? Sama kuin kuuntelisi laulun sävel kerrallaan eikä kokonaisuutena. Todella herkullista ja nautinnollista.

Jos kaikki ajatukset pyörivät sen ympärillä, mitä ei saa syödä, niin sitähän sitten kaikkein eniten alkaa tehdä mieli. Sen nimi on Kielletty Hedelmä. Kun kiellät itseltäsi jotain, alat alitajuisesti himoita sitä enemmän ja kohta huomaat repsahtaneesi järjettömiin mässäilyorgioihin, jonka jälkeen on taas huono omatunto ja sitten rangaistuksena kiristetään sitä vyötä tiukemmalle ja ostetaan uusi munalukko jääkaappiin. Tai mahdollisesti jopa heitetään kokonaan läskiksi koko homma, kun ei sitä tahdonvoimaa kumminkaan löydy.

Meikäläisellä on aina kaapissa karkkia. Olen antanut itselleni luvan syödä sitä ihan milloin vain enkä vain tiettynä päivänä ('herkkupäivänä'). Niin. Harvemminpa sitä tulee syötyä. Saatan jopa autuaasti unohtaa sen, että minulla on siellä kaapissa keksejä, sipsejä ja suklaata. Jäätelön 'parim enne' saattaa hyvinkin tulla vastaan ennen kuin jäätelö on minun toimestani tullut syödyksi, jos sitä pakkasessa on. Eli kun se kielletty hedelmä ei ole enää kielletty, niin ei se enää niin houkutakaan. Se on kummallinen tuo ihmismieli.

Ymmärrän sen, että jokin ruoka-aine ei sovi kaikille. Tietenkään ei pidä juoda maitoa, jos sen jälkeen tulee iso sotku. Ja tiedän kyllä, että jos vetää kattilallisen pastaa tai padallisen risottoa, niin kyllä siinä tuntee kuka tahansa itsensä pöhöttyneeksi. Vähemmälläkin, hemmetti soikoon. Eli mitä tahansa voi syödä, kun sitä syö kohtuudella. Myös niitä ilkeitä ja pahoja hiilihydraatteja.

Meikäläinen ei paljon katsele, mitä syö. Valitettavasti syön myös silloin, kun ei ole nälkä ja teen toimistotyötä, josta syystä perseeni on kuin seitsemän leivän uuni. No, ei nyt liioitella. Sanotaan, että kuuden, mutta kuitenkin. Mutta heti, kun lopetin sen jatkuvan vahtaamisen ruuan ja syömisteni kanssa, pysähtyi painon nousu. Se, että sikaruoka eli sekaruoka saa meikäläisen digestion soittamaan Bachin oratorioita tuhansilla uruilla hajuhaittojen kera, on kuitenkin valitettava tosiasia, joten yritän syödä niin, etten hirveästi sekoittelisi ruoka-aineita. Mutta en ota siitäkään paineita. Rehellisyyden nimissä on näet todettava, että todennäköisesti urkukonserttien syy ei ole ruuan laadussa vaan määrässä, koska nämä pullistumis-ilmiöt jotenkin kummasti osuvat yhteen loma-aikojen kanssa, jolloin ollaan ties minkälaisten höyryävien lihapatojen ja notkuvien pöytien ääressä.

Mutta loppusanoiksi totean: kohtuus kaikessa. Ja karpatkaa nyt, hyvät ihmiset, ihan kuinka paljon vain haluatte, koska kyllästytte siihen kuitenkin jossain vaiheessa. Se on, nääs, ihan vissi ja varma.

JälkiToteamus:
Vitsi, nää ihanan suolaiset ja rasvaiset suolapähkinät ovat hyviä !!

Rakkautta arkipäivässä

2011-09-27T19:58:00.000+03:00

Pienin: "Olisko, äiti, hali mitään ?"

Rakkaudentäyteistä halittelua sohvalla.

minä: "Lapsi... <3 <3"

Pienin: "Äiti... <3 <3"

Tuohonpa ei ole paljon lisättävää.

Kirjoituksia muilta, 1

2011-09-27T19:53:00.000+03:00

Ei maailma parane parantamisesta,
mutta katsokaa sieniä:

oi karvalaukut, haapasienet,
sillihaperot, valmuskat,
pirunpököt ja maamunat,
pyhät sienet pyhien parrassa,
kaikki värisokean ilonaiheet.
Olkaa hilpeät, totiset ja runsaat
jotta tulisitte tattien kaltaisiksi.

Pertti Nieminen

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Olin sauvakävelyllä. Tullessani kotiin, tökötti metsän halki kulkevan polun vieressä tarmokas suppilovahvero. Suppiksia meidän takapihalla ! Kirjaimellisesti !!

Koura ei riittänyt. Jätin kävelysauvat merkiksi ja kipaisin kotoa astian, n. 4 litran vetoisen. Siinä jäi venyttelyt, kun hiiviskelin takapihan metsää ristiin rastiin suppisten perässä.

Tiedättehän kaikki, että ne ovat ovelia pikku veijareita, jotka osaavat piiloutua loistavasti. Meidän onneksemme ne eivät voi pidättää nauruaan, kun 'sokea' sienestäjä kulkee niiden ohi ja silloin tarkkakorvainen voi kuulla niiden varomatonta tirskumista. Se paljastaakin sitten koko perhekunnan. Samoin kuin joku seikkailunhaluinen ja uhmakas nuorukainen saattaa seistä keskellä sammalikkoa perheen varoituksista huolimatta ja näin jäädä kiinni tuppaan päältä. Yleensä silloin myös muu suku paljastuu ja siitä tulee kyllä sanomista jälkeenpäin korissa.

Astia tuli täyteen. Löysin myös muutaman kanttarellin ja useita orakkaita. Saapas nähdä, mitä Mies sanoo, kun tulee illalla kotiin. Valitettavasti pimeä yllätti liian aikaisin. Olisin voinut jatkaa metsästystä vielä vaikka kuinka kauan.

Metsä ja sen vihreä rauha on minun taivaani.

Vaikka ei se kyllä leiville lyö

2011-09-26T21:58:00.000+03:00

Bussi, tuo kaikkien suurten ajatusten lähde ja inspiraatio, körötteli taas niin körö-körö-kirkkoon -vauhtia, että meinasin nukahtaa lukiessani kirjaa. Päätin siis viihdyttää itseäni omilla aina niin virkistävillä ja raikkailla ajatuksillani. Mietin mm. tätä bloggaamista.

Tämä on aikas kivaa. Ainakin minusta. Olen melkeinpä koukuttunut tähän. Äh, ketä tässä nyt huijataan: olen ihan addikti tämän näpyttelemiseni kanssa. Voisin tehdä tätä vuorotta, mutta kun välillä pitää tehdä töitä ja nukkuakin. Ai niin, ja onhan mulla toi perhekin...

Tänään huomasin, että kun se pahahenki tulee minuun ja saan oikein tsiljoonan sanan ispiraation jostain aiheesta, niin minun pitäisi päästä se tarina heti näpyttelemään alusta loppuun saakka. Saatan kyllä esim. sauvoessani miettiä jotain sanamuotoja ja lauserakenteita, miten minkäkin asian kerron tai kuvailen, mutta jos en sitten pääsekään kohtuullisen nopeasti niitä suoltamaan näytölle, unohdan puolet niistä jutuista, mitä minun piti kirjoittaa. Pirullista, ihan perhanan pirullista.

Ja jos joudun pitämään välissä pitkiä taukoja, esim. aloitan jonkun kirjoituksen päivällä ja jatkan illalla, en meinaa saada enää juonen hännästä kiinni ollenkaan. Tuli on hiipunut enkä saa puhallettua siihen uutta liekkiä. Siksi tuntuukin, että monet jutuistani ikään kuin lopahtavat kesken. Muutenkin lopettaminen on jotenkin hankalaa, kun siihen loppuun pitäisi saada joku nasevuus, mutta eihän se kukko käskien laula, joten harvoin sitä sinne eksyy.

Kaikesta tuosta huomaa, etten todellakaan ole ammattilainen, edes amatööri, tässä hommassa, vaikka kyllähän se tosiaan olisi hauskaa kirjoitella päivät pitkät puuta heinää. Ja jos siitä vielä joku maksaisikin ! Juu, en ole niin pitkäjännitteinen, että kykenisin siihen. Hauskaa olisi tietty kirjoitella päivät pitkät blogia. Ilman paineita, deadlineja tai mitään muitakaan velvoitteita. Mutta se ei lyö leiville, valitettavasti. Eli siinä se, jos lottopotin saisin !

JälkiToteamus:
Eräs työkaverini sanoi tässä ei niin kauan aikaa sitten, kun olin jotain juttua oikein rehevästi ja mehevästi kertonut ja olimme sitä aikamme naureskelleet, että sen kuulemma huomaa, että luen paljon, kun puhekieleni on melkoisen värikästä. Siis ilman kirosanojakin. No, ehkä se on niin, en tiedä. Itseään on paha lähteä arvioimaan, mutta uskon, tai luulen, kyllä, että tällä kirjoittelullakin saattaa olla oma vaikutuksensa puhekieleeni. Vai onko se ehkä sittenkin toisinpäin ? Pitääpä pohtia sitäkin.

Arkipäivän aforismeja, nro 1

2011-09-25T16:28:00.000+03:00

"Älä pyyhi yhtä läiskää, jos tarkoituksesi ei ole pestä koko lattiaa."

-Nollis-

Varoitus: tämä voi tarttua

2011-09-25T14:24:00.000+03:00

Eli tästä eteenpäin sitten ihan omalla vastuulla.

Sain hepulikohtauksen. Tarkoitukseni oli imuroida, mutta sen sijaan... - TA - DAA - ... pesinkin keittiön !! Hahaa ! Mitäs siihen sanotte ? :D

Hinkkasin, kuulkaa, kaikki tasot HraMuskelin kanssa Viledan hankaussienellä ja tuli niin puhdasta, että ! Hellankin jyrsin ihan niitä nappuloita myöden kiiltäväksi kaikista iänkaikkisen pinttyneistä ruskeista läiskistä ja rasvatahroista. Ja kaikki pienkoneet ja jääkaapin ja astianpesukoneen ja kaikki ! Hiivatti soikoon ! Ihan mun silmiäni häikäisee, kun katson nyt keittiötä.

Joo, en tosiaan tiedä, mikä räyhähenki pani meikäläisen noin riehumaan ihan turhanpäiten. Tai ei kai se siivoaminen nyt koskaan turhaa ole. Ainakaan tässä huushollissa, mutta siltikin oikein säikähdin itseäni. Tämä varmasti enteilee nyt jotain vakavampaakin tautia tai vähintäänkin kohtausta. Pakko. Eihän tätä muuten mitenkään voi selittää.

Eikä siinä vielä kaikki. En tunne vieläkään olevani oikein kunnossa, koska ajattelin kyllä sen väliin jääneen imuroinninkin vielä suorittaa. Ja ehkä vessojen pesun myös... APUA !! Äkkiä nyt jotain vastalääkettä ! Mitä jos tämä ei olekaan mikään ohimenevä vinksahdus ? Mitä jos... jos... en voi edes sanoa sitä... Mitä jos tähän... jää koukkuun ??!!

JälkiToteamus:
Ja jos siellä nyt joku Vuoden Perheenemäntä tätä lukee ja toteaa, että "toihan on ihan normi-viikkosiivous", niin vannon, että tulen ja... Pissin keittiösi lavuaariin !!

Älä lue blogeja sormi nenässä !

2011-09-24T19:15:00.001+03:00

Ehdin jo kipakoida tätä asiaa tuolla Partapapan blogissa, mutta kerronpa nyt täälläkin, mitä oikein tapahtui. Ja tämä tarina on tosi.

Eli ihan pahaa aavistamattomana menin ja luin Partapapan viimeisintä postausta. Se oli vastaus haasteeseen ja siinä piti kertoa, mitä haastettu keräilee. Ja niin antaumuksellisesti upposin Partapapan selvitykseen, että ihan huomaamattani sormeni eksyi... No, mitä sitä kiertelemään ja kaartelemaan: sormi eksyi nenään.

Tuskinpa nyt olen ensimmäinen tai viimeinenkään ämmänkropsu, joka kaivelee nenäänsä, varsinkin kun siinä keskipalkissa on joku inhottava rupi, jota pitää aina silloin tällöin vähän ruohaista kynnellä. (SIINÄ selitys kaivuuhommilleni !) Mutta jumankekki, että osasinkin jäädä rysän päältä kiinni, kun Partapappa lopussa haastoi mukaan ne lukijat, jotka olivat haukotelleet tai KAIVANEET NENÄÄ postausta lukiessaan !! Voihan kilin kellit ! Onko nolompaa, kysynpähän vain ?! Ei ole, piru nokkikoon. Ja kun olen tällainen totuuden torvelo, niin pakkohan tämäkin oli tunnustaa. Vieläpä kahdessa kohteessa eli Partapapan kommenttilootassa ja nyt vielä täällä. Hiivatin hiivatin hiivatti. Hattivatti.

No, mutta ainahan on vastattava teoistaan, joten nyt meikäläisen on sitten kerrottava, mitä oikein keräilen nurkkiini. On ne tullut varmasti ainakin osa jo mainittua, mutta kertaus olkoon taas kerran opintojen äitinä. Eli.

Meikäläinen kerää mm. kirjoja. Olen kyllä vähentänyt viime vuosina ja tässä olikin välissä varmasti kymmenisen vuotta, kun en yhtään uutta kirjaa ostanut. Nyt olen sitten viimeisen reilun vuoden aikana taas sortunut alennusmyyntien ja antikvariaattien edessä ja ostellut uusia kirjoja. Kirjahylly alkaa vähitellen olla aivan turvoksiin asti täynnä, joten olisi suotavaa päästä tästä taipumuksesta taas eroon ja siirtyä suosiolla kirjastojen asiakkaaksi, jos on ihan pakko lukea. Ja onhan sitä.

Teema -astiaston astiat, Kivi -tuikkulyhdyt ja Mariskoolit ovat myös aivan liian houkuttelevia, jotta voisin täysin kylmänä kävellä niiden ohi. Varsinkin, jos myynnissä on joku jäännöserä tai muuten halvennuksella myytävät yksilöt. Tilakysymys alkaa näidenkin tavaroiden kohdalla olla pikku hiljaa ongelmana.

Askartelutarvikkeet. Pakko tehdä tunnustus heti tuoreeltaan: olen tänäänkin ostanut lisää askartelutarvikkeita, vaikka erittäin harvoin enää askartelen yhtään mitään. ("Mutta kun halavalla sai !!") Jopa joulukortitkin, ensirakkauteni kädentöiden saralla, ovat työn ja tuskan takana, mutta ylpeys ei ainakaan vielä ole antanut periksi luopua itsetehdyistä korteista. Siitä pitävät myös ystävät ja tuttavat huolen kehumalla korttejani ja kertomalla, että odottavat joka joulu jännittyneenä juuri minun lähettämiäni kortteja. Ja joskus viime vuosituhannella korttini (kaikki mahdolliset kissan- ja hiirenristiäiskortitkin) olivatkin suorastaan 'maankuuluja', mutta nyt olen alkanut rämpiä yli siitä, missä aita on matalin. Onneksi taso ei ole kuulemma laskenut eli olen siis pystynyt käyttämään mielikuvitusta paremmin. Siis laiskuuttani. Ajattelu on helpompaa kuin toiminta, ainakin tässä asiassa.

Se, että noiden 'oikeiden' keräilykohteiden lisäksi haalin kaikenlaista muuta roinaa maan ja taivaan väliltä, ei nyt kuulu tähän postaukseen. Senkin te tiedätte jo etukäteen. Eli tässä vastaukseni, siis rangaistukseni siitä perhanan nenänkaivuusta. Pöh.

:)

Naure/attava uutinen

2011-09-23T21:59:00.000+03:00

"... että jos nyt satelliitin palanen osuu kohdalle, ei siihen pidä koskea, vaan ilmoittaa siitä heti Nasalle. Jos vielä siihen kykenee."

No, just ! Toivottavasti joku pala siitä avaruusrojusta tipahtaa Talon takapihalle, niin olisi vihdoinkin jotain mielenkiintoista postattavaa meikäläiselläkin. :D

Rauhallista yötä. ;)

Varoituksen sananen

2011-09-22T19:52:00.000+03:00

Jos olosi on stressaantunut (o/) ja tiedät sen (o/), niin älä MISSÄÄN NIMESSÄ tee mitään sellaista, ajattele mitään sellaista, katso/kuuntele mitään sellaista, jossa on olemassa, vaikka vain mikroskooppisenkin pieni, riski kyyneliin. Siitä ei, vit..., tule loppua !!

Juu, ei tule loppua. Voin todistaa sen. Saa... vit... perk... Oikeasti. NYT itkettää. Eikä siihen ole mitään järjellistä syytä. Ehkä pitää vain olla tyytyväinen, että saan niitä stressihormoneja poistumaan. Tavalla tai toisella. Ja jos päivät nauran töissä, niin nyt on sitten oivallinen tilaisuus itkeä. Ei jumalavitsa...

Kyllä tämä tästä.

Nostetta

2011-09-21T10:50:00.000+03:00

"Kukas katin hännän nostaa, ellei katti itse."

Tätä ei tarvitse lukea, tämä on lähinnä muistutukseksi itselleni silloin, kun tunnen itseni mörökölliksi. Eli seuraa omakehua ja sillä on tapana hajahdella ikävästi.

Aamulla, kun tulin töihin, tervehdin normaalisti vahtimestariamme. Hän on sellainen charmantisti harmaantunut vanhempi herrasmies, jonka ikää en lähde arvailemaan, kun nykyään on harmaita haivenia jo nuorillakin ihmisillä. *öhöm*

Siinä leimaillessani itseäni sisään, kuului yhtä äkkiä oikeasta kaiuttimesta henkäisy: "Vau..."

Ihmetellen käänsin katseeni vahtikoiraan ja hän jatkoi: "Siis sinäkö se oletkin ?! Tuo uusi kampauksesi on kerrassaan upea ! Aivan ihana uusi syyslooki sinulla ! Se sopii sinulle tosi tosi hyvin !"

Olin varmaan aivan ällistys-hämmästys-tyrmistyneen näköinen moisesta suitsutuksesta. Sitten rupesi naurattamaan miehen selvästikin ihan vilpitön kehuryöppy. Kiittelin häntä tietysti tosi iloisena ja äärimmäisen yllättyneenä. Harvoin tuollaista kohtaa eikä varsinkaan mieheltä puhumattakaan, että vastaavaa kuulisi täysin vieraalta mieheltä, jos ei nyt kyllä omaltakaan.

Mutta juu. Voisiko nainen toivoa parempaa alkua päivälleen ? Minä ainakin tulin ihan mielettömän iloiseksi ja hyvälle tuulelle. Ja tunsinkin itseni melkein yhtä hyvännäköiseksi kuin mitä vahtimestarimme antoi ymmärtää minun olevan.

Mitä voimme todeta ? Täytyy varmaan ruveta käymään kampaajalla useammin kuin joka neljäs kuukausi. :)

My first little !!

2011-09-20T18:44:00.001+03:00

Kiitokset kauniit Ti'lle antamastaan tunnustuksesta tälle tylsemmälle blogilleni. :)

Mutta aikas haastavat kysymykset tulivat tunnustuksen mukana. Yritän vastata niihin parhaani mukaan (mikä ei ehkä välttämättä ole tarpeeksi). Eli.

1) Käsityösi, josta olet ylpein ja jota arvostat eniten? Liitä mukaan kuva.

* Olenko koskaan maininnut, että olen Maailman Surkein käsitöissä ? Ja nyt olen kyllä ihan tosissani. Hyvä, jos saan irronneen napin kiinnitettyä ! Nytkin yöpaitulini ratkennut olkapää on ollut jo toista kuukautta kiinnitettynä hakaneulalla. Että siitä. Olen toki pakon edessä (koulussa) tehnyt muutamia rättejä, joita vain rakastava äiti voisi kutsua vaatteiksi. Olen tehnyt beigen kesämekon naruolkaimilla (järkyttävä rytky !), sinisen salsahameen (!!), yhden vaaleansinisen villasukan, täyspitkät ruskeansävyiset villasäärystimet (kutittivat farkkujenkin läpi) sekä kirkkaanpunaisen villahameen ja siihen vuorin (säästän teidät kammottavilta yksityiskohdilta). Sanomattakin on selvää, ettei näistä käsityömaailman epämuotovalioista ole otettu kuvia todistusaineistoksi jälkipolville.

MUOKS: Heti, kun olin painanut "julkaise teksti" -täppää, tuli mieleeni. Olen tehnyt aika paljon ristipisto -töitä. Kaipa nekin lasketaan 'käsitöiksi' ? Osasta niistä on tullut oikeasti aika kauniita, vaikka itse sanonkin. Lähinnä kortteja ystäville, sukulaisille ja tutuille.

2) Kaunein rakennus, jonka olet nähnyt? Liitä mukaan kuva.

* Tähänkään en pysty vastaamaan halutulla tavalla. Ihailen moniakin ihmisten luomia rakennuksia, mutten niistä haltioidu siten, että muistaisin ne jälkikäteen. Monet kirkot ovat tehneet vaikutuksen, mutteivät välttämättä rakennuksina vaan niistä huokuvalla rauhalla ja levollisuudella. Saman vaikutuksen tekee luonto, Luojan oma temppeli.

3) Laulu, joka koskettaa sinua syvästi? Liitä linkki tai sanoitus.

* Laulu sinänsä ei ole ihmeellinen, mutta siihen liittyy tarina, jota en valitettavasti halua kertoa. Ainakaan vielä.

Sakari Kuosmasen Pieni sydän

Kaikuvat sävelet yössä
Kitaran kielillä punoo ne yhteen
Kynttilän valossa poika
Kirjoittaa kirjettä rakastetulleen

Ja alakerran emäntä
Hänkin oottaa ihmettä
ullakolla nukkuu pääskysenpoikanen emoa vasten

kaikki samassa veneessä kellutaan, läpi avaruuden purjehditaan

Kuinka paljon mahtuu pieneen sydämeen,
pieneen sydämeen,
rakkautta, kaipuutta,
kuinka mahtuu tähän pieneen sydämeen,
suuri maailma, koko planeetta

Tuula katsoo peiliin, ja sivelee kasvoilta kuluneen päivän
uusi mekko päälle, radion sulkee, unohtaa huolenhäivän

Joka maailmanloppua, aina saarnaa innolla
Yksiössä lapsi, nukahtaa lainattuun pinnasänkyyn

kaikki samassa veneessä kellutaan, läpi avaruuden purjehditaan

pian kello kolme lyö, käy maailma lepäämään
ei maailmanloppua, tullutkai tänäänkään

Kuinka paljon mahtuu pieneen sydämeen
pieneen sydämeen
rakkautta, kaipuutta
kuinka mahtuu tähän pieneen sydämeen
suuri maailma, koko planeetta

4) Minkä asian koet arjessasi raskaaksi?

* Oman saamattomuuteni, laiskuuteni. Sen, että haluaisin tehdä monia asioita, ihan toteuttamiskelpoisia juttuja, mutten saa tartuttua toimeen ja se ahdistaa minua.

5) Mistä asioista nautit eniten arjessasi?

* Nauramisesta. Harrastuksistani, lukemisesta, kirjoittamisesta, mukavista työkavereista, hassuista lapsistani.

Kotka mikä kotka

2011-09-15T18:43:00.000+03:00

Sininen Solaarinen Kotka

Sininen Kotka

Olet ylväs ja aristokraattinen korkeamman globaalin tietoisuuden tiennäyttäjä Sininen Kotka, Vision voima. Sinua leimaa riippumattomuus, ahkeruus, kunnianhimo, kriittisyys, todellisuuspakoisuus ja tilanteiden kontrolloiminen. Täydellisyyteen pyrkivänä olet välillä liiankin ankara itseäsi kohtaan. Sinua ympäröi luottamusta herättävä ystävällisyys, ja pohjimmaltaan kannat huolta myös muiden hyvinvoinnista. Sydämessäsi asuu vapauden henki, joka rakastaisi lähteä lentoon.

***

Tuossa oli siis Maya-astrologian mukainen tulkinta meikäläisestä eikä tuo elukka nyt ainakaan tullut minään yllätyksenä. "Karsee kotka" on kaiketi se tarkempi määritelmä meikäläisestä, uskoisin. ;)

Mutta entäs mitä muuta tuossa nyt sitten tästä kotkasta 'paljastui'.

Tuo ensimmäinen lause meni kyllä niin korkealta ja kovaa ohi, etten ehtinyt nähdä, millainen kotka se oli. Saa, kiitos, suomentaa, jos joku muu tuosta tolkkua sai. Minä en saanut. Loput sanat olivat kutakuinkin tuttuja, miten ne sitten meikäläiseen istuvat, siitä voisin tehdä tarkempaa analyysiä seuraavassa.

Riippumaton. Tavallaan, mutta toisaalta en kuitenkaan. Usko selviäväni itsenäisesti elämästä, mutten halua sitä. Aikaisemmin halusin pitää kaikki langat käsissäni ja kuvittelin, että vain minä pystyn ne tekemään oikein oli kysymys sitten veroilmoituksen teosta tai vessan pesusta. Muutamia vuosia sitten aloin tietoisesti antaa vastuuta myös Miehelle ja huomasin, että elämäni helpottui kummasti, kun ei tarvinnut olla se, joka tekee kaiken. Nyt olen siihen niin tottunut, etten missään nimessä halua olla vastuussa kaikesta. Eikä aikani siihen enää edes riittaisikään. Eli vastaus on kyllä (jos on ihan pakko).

Ahkera. Riippuu päivästä, mutta en yleisesti ottaen. Tosina päivinä saan hirveästi aikaiseksi, tosinaan en sitten yhtään mitään. Valitettavasti luulen, että noita nollapäiviä on enemmän kuin ahkeruuden hetkiä.

Kunnianhimoinen. No, en todellakaan !! Ehkä, jos... Ei, en kyllä missään tilanteessa.

Kriittinen. Kyllä varmaankin. Arvostelenhan täälläkin jatkuvasti kaikkea mahdollista. Olen myös epäilevä, jos sitä tarkoitetaan kriittisyydellä.

Todellisuuspakoinen. Jossain määrin kyllä. Livahdan usein iltaisin ennen nukkumaan menoa haavemaailmaani. Samoin en epäröi ottaa sitä vinkkulasillista tai olutta, kun oikein todellisuus painaa niskassa.

Kontrollifriikki. Joskus olin erittäin pahakin, mutten enää nykyään. Tai ainakin tosi harvoin. Hällävälismi on tällä hetkellä vallassa oleva aate.

Täydellisyyteen pyrkivä. Mitä hittoa ?? Pikkasen arviot meikäläisestä tuntuvat nyt karkaavan lapasesta. Tiedän, etten ole millään mittapuulla mitattuna lähelläkään täydellistä, mutten myöskään siihen yritä pyrkiä. Se olisi sulaa hulluutta näillä virheillä. Siis ominaisuuksilla. Loputon ja kivinen työsarka, joten kiitos ei. En edes yritä.

Luottamusta herättävän ystävällinen. Kyllä. Tosin tuo on muotoiltu jotenkin niin, että siitä saa käsityksen, että olisin ystävällinen vain herättääkseni luottamusta, jonka arvoinen en muka oikeasti ole. Olen ystävällinen ja minuun voi luottaa. Näin.

Toisista huolehtija. Mjaa... No, varmaankin. Itseasiassa kyllä. Enemmän kuitenkin huolehdin muiden henkisestä tilasta ja hyvästä olosta, fiiliksestä, kuin heidän fyysisistä tarpeistaan.

Kahlehdittu vapauden haikailija. Voi luoja. Juuri tätä pohdin tänään bussissa. Haikailen kyllä vapautta, mutten osaa yksilöidä, mitä tarkoitan vapaudella. En ainakaan yksinäisyyttä. Ehkä sitä riippumattomuutta eli haluaisin olla riippumaton, jota en ole, tekemään enemmän nautintoa tuottavia asioita, mikä vaatisi enemmän varallisuutta ja vapaa-aikaa. Silti en halua luopua näistä velvollisuuksistanikaan, saadakseni vapauden ja riippumattomuuden.

Olen siis todellisuuspakoinen vapauden haikailija !

JälkiToteamus:
Olisiko liikaa ja liian röyhkeästi pyydetty, jos te, arvon lukijani, kertoisitte, minkälaisen sekopäisen kuvan te olette saaneet meikäläisestä. Yksikin sana voi avata meikäläisen silmät. Tai sitten paljastun kritiikkiäkestämättömäksi kiukuttelijaksi. Ehkä kannattaa silti ottaa riski.

Tahmeaa ja tunkkaista

2011-09-15T14:51:00.000+03:00

Se on jännää, kun suunnittelee jotain ihan kohtuu innoissaan ja suunnitelmat toteutuvatkin, niin sitten ei kuitenkaan ole ihan niin tyytyväinen kuin mitä kuvitteli olevansa. Ehkä se ei sitten ollutkaan ihan niitten kuvitelmien ja toiveitten mukaista ja siksi on sitten jotenkin pettynyt. On kuin terävin kärki olisi leikattu pois. Jotain on jäänyt puuttumaan. On vaikea keksiä sitä tunnetta kuvaavia sanoja, mutta jos sanon, että tuntuu siltä, että on lauennut, mutta orgasmi on jäänyt kokematta, niin se ehkä jotenkin kuvaa tätä nykyistä olotilaani. Se on höntti.

Tahmeus ja tunkkaisuus liittyy tähän uuteen harrastukseeni, joka on siis laulu ja tarkemmin vielä kuorolaulu.

Tiedän, että se vie aikansa ennen kuin sulautuu ja sopeutuu uuteen porukkaan. Ja vaikka odotinkin innolla tätä uutta, niin nyt se ei sitten tunnukaan ihan 100% sellaiselta ihanuudelta, mitä sen kuvittelin olevan. (Näyttää vahvasti jo nyt siltä, että tästä postauksesta on tulossa marina eli olen ihan väärällä puolella asialla. Toisaalta ei tämä asia ketutakaan, joten menköön tämä nyt sitten tähän normielämä -kategoriaan.)

Ensinnäkin joka kuorossa on yksi kellokas, nainen, joka on selkeästi muita parempi. Harrastanut yksinlaulua huippuopettajien johdolla ja aina laulavat teoksista ne solistiosuudet. Lisäksi he ovat taiteellisen johtajan oikeita palleja (jos siis on taiteellisena johtajana on mies) ja avustavat aina esim. äänenavauksissa ja stemmaharjoituksissa. Tämä kuullostaa valitukselta, mutta todellisuudessa se on loistava asia. T. johtaja ei millään repeä joka paikkaan yhtä aikaa, joten on erittäin hyvä, että tällainen pikku apulainen kuorosta löytyy. Lisäksi kenenkään rivilaulajan ei tarvitse henki hampaissa pelätä, että hänet väkisin määrätään laulamaan niitä kammottavia soolo-osuuksia, vaan aina on se yksi luottolaulaja, jolle nämä pestit lankeaa kuin Manulan pojalle illallinen.

Tässä uudessa kuorossani on tällainen kellokas. Tarmokas ja suorastaan väsyttävän reipas täti-ihminen, jolla on erittäin kaunis ääni. Periaatteessa hän vaikuttaa ihan mukavaltakin (onnistuin impresseerata hänet kertomalla, kenen kaikkien 'taiteilijoiden' johdolla olen elämässäni laulanut ;)) ja onkin sitä, mutta kuten laulajissa aina, ja etenkin naislaulajissa, on hänessäkin tiettyjä diivan elkeitä. Hän ON hyvä laulaja ja hänellä ON kaunis ääni. Hän ei ole enää ihan puskan tuorein nuppu, mutta se nyt ei haittaa suuntaan eikä toiseen muuten, kuin että hänen pitää hieman pönkittää itsetuntoaa kertomalla tarinoita 'loisteliaasta' laulu-urastaan ja nimekkäistä laulunopettajistaan. Lisäksi hän äänenavausta vetäessään mielellään esittelee, kuinka korkealta hän pystyy vielä vinkumaan (ruma sana, mutta siltä se valitettavasti kuullostaa sekä hänellä että meillä) ja näin 'laulattaa' meitä heikomman tekniikan omaavia laulajia ihan liian korkealta tasoomme nähden (kolmiviivainen G alkaa olla jo hieman hapokas nuotti meikäläiselle). Joka taas tekee sen, että ääni, jota käytetään väärin väsyy jo silloin, kun sitä pitäisi vasta varovasti herätellä. No, pieni synti häneltä, mutta ajattelematon teko silti meidän kuorolaisten kannalta, kun sen jälkeen pitäisi vielä jaksaa laulaa ihan oikeastikin.

Kuoron taiteellinen johtaja muistuttaa koomisesti sitä miestä, joka oli taiteellisena johtajana osakuntakuorossani. Risupartainen ja kuivankälväkkä olemukseltaan, jolla jatkuvasti kaikki nuotit ovat hukassa ja rillit vinossa innostuksesta. Toisaalta miellyttävä ja mukava tyyppi, joka auliisti kehuu tässä vaiheessa harjoituskautta, mutta osaa kuulemma raivotakin, kunhan tosikoitos eli esiintyminen lähestyy. Erittäin musikaalinen ja pätevä ihminen alallaan (tietysti, kun kehaisi minuakin koelaulutilaisuudessa :D).

Mutta entäs se vieruskaveri. Niitähän löytyy joka porukasta. Niitä 'vieruskavereita'. *huokaus*

Toisella puolella istui vanha tuttu ja huomasinkin automaattisesti nojautuvan hänen suuntaansa. Kuin tukea ja turvaa hakien. Mutta se toinen vieruskaveri sitten. Sisko kuvaili tätä tyyppiä sanalla "besserwisseri" ja sitä kai hän maar olikin. Ainakin se vähä, mitä hänestä nyt tiedä, viittaa vahvasti moiseen luonnehäiriöön. Eikun siis 'ominaisuuteen'. Joka tapauksessa tämän rouvan piti koko ajan jotenkin kommentoida sitä laulamista ja huomauttelipa ohimennen myös meikäläisen joikhaamisesta. Ystävällisessä hengessä, mutta kuitenkin. "Ethän vain loukkaannu, kun sanon." No, en, mutta on melko turhaa sanoa väärän pituisista nuoteista tässä vaiheessa, kun kappaleessa on osalla laulajista tekemistä senkin kanssa, että ylipäätään löytää sen nuotin oikean korkuisena ! Sama kuin alkaisi hioa puuta, kun se jököttää vielä metsässä, hitto soikoon !

Tuhat nasevaa lausetta on jo päässäni odottamassa ensi viikkoa varten, jos se naapuri alkaa vielä jotain urputtamaan. En ala riitelemään, vaan tokaisen jotain 'nöyrästi' tyyliin "no, pitäisköhän mun siirtyä jonnekin muualle laulamaan, etten mä häiritsisi sun laulamista, kun sä olet niin valtavan hyvä" tai jotain muuta vastaavaa. Jos sen jälkeen on vielä pokkaa urputtaa, niin voi olla, etten ehkä jatkossa niin kiltisti enää nielekään niitä sen oikomisia. Ärsyttävää.

Ymmärtäisin vielä, jos hän olisi joku vanha kuorolainen, joka on kuullut jo taiteelliselta johtajalta jotain neuvoja laulamisen suhteen, mutta kun on ihan samalla tavalla uusi siinä kuorossa kuin minäkin. Oli vieläpä ensimmäistä kertaa harjoituksissa ! Eli hänen pitää vain päästä pätemään, kun on niin valtavan taitava. Perhanan ärsyttävää.

Eli eipä ihme, ettei oikein hotsita mikään ja kaikki tuntuu siltä kuin hiihtelisi villasukilla vastatervatulla katolla.

JälkiToteamus:
Palattuani illalla kotiin ja astuttuani tuulikaappiin, käteeni työnnettiin kirjekuori, jonka päällä luki isoilla paksuilla kirjaimilla "Äiti". Sain kirjeen Pienimmältä. Siinä luki: "Olet ihana ja raikas." Se vähän helpotti, onneksi.

Huvittavaa, osa 21

2011-09-13T21:38:00.000+03:00

Seuraava keskustelu käytiin alakerran vessassa. Paikalla ei ole oleellista eikä muutakaan merkitystä.

Isompi: "Äiti ? Tiedätsä, miksi sienellä on jalka ?"
(Ovat menossa koulun kanssa sieniretkelle, josta syytä moinen syksyinen puheenaihe.)

minä: "Se pitää lakin irti maasta." Ja hillitön repeäminen, koska vastaus kuullosti itsestänikin huvittavalta.

Myös Isompaa nauratti ja kikattelimme yhdessä samalla, kun jellysin kasvojani.

Mutta tiedättekö te, mikä on oikea vastaus ?

Kätevän emännän vinkki nro 6

2011-09-12T20:49:00.000+03:00

Tämä menisi kyllä paremmin otsikon "Laiskan emakon vinkki" -alle, mutta valitettavasti sitä kategoriaa ei toistaiseksi ole vielä olemassa. Nyt on kyse matosta, vessan/ kylpyhuoneen matosta.

TOP:ssa on tapana, siis kaikilla muilla paitsi meikäläisellä, pestä hampaat kävellen ympäri Taloa. Kerrassaan 'viehättävä' tapa, jota yritän epätoivoisesti karsia ainakin porukan nuorimmilta jo heti alkuunsa. Onneksi Talossa on erittäin vähän mattoja, joten mahdolliset, korjaan: todennäköiset roiskeet on helppo pyyhkiä lattialta pois. Paitsi alakerran vessasta, koska siellä on matto.

Alakerran vessan lattiaa komistaa, lue: lämmittää, puuvilla-paperinaru -matto, joka oli Isomman huoneessa, kun vielä asuttiin Vanhassa Kodissa. Nyt se vanha pölyruisku on saanut vielä viimeisen mahdollisuutensa Talon alakerran vessassa.

Vaikka matto muuten onkin karsea vanha rotisko, on siinä yksi hyvä puoli: sen voi kääntää eikä kukaan huomaa, onko se oikein- vaiko väärinperin.

Meikäläinen yllätti päättyneenä kesänä sekä itsensä että maton. Matto vietiin Kesäpaikalle ja meikäläinen pylly pystyssä pesi sen siinä rantakalliolla. Ainakin pahimmat läiskät lähtivät, mutta ilo oli lyhytaikainen. Jälleen mattoa koristelevat vaaleat hammastahnaläiskät, kun penskoilla on aina niin paljon asiaa, ettei voi olla hiljaa edes hampaiden pesun ajan. Ja sitten sitä tippuu matolle ja siitä jää aina jälki, vaikka sen heti pyyhkisikin pois.

Ja nyt tulee se vinkki. Eli käännä matto nurinniskoin, kun tulee vieraita. Ei näy läiskiä eikä niitä tule lisääkään, koska eihän kukaan nyt silloin pese hampaita, kun on vieraita. Harvemmiten ainakin.

Ja kun viimeinenkin vieras on kävelly omille teilleen, niin matosta käännetään jälleen taas se läiskikäs puoli päällepäin. Näin säästyy yksi puoli koko ajan ns. vieraskoreana eikä mattoa tarvitse joka vuosikymmen hinkata veden, juuriharjan ja mäntysuovan kanssa.

Helppoa kuin heinänteko telkkarissa ! Vinkki on vapaasti käytettävissänne.

Missä minä olin

2011-09-11T15:48:00.000+03:00

Niin se hurahti tämänkin kymmenen vuotta. Ei kyllä ihan heittämällä, ei todellakaan, mutta takana se joka tapauksessa nyt on. Uskomattomat kymmenen vuotta ! Siihen mahtuu enemmän tarinoita kuin joillekin koko ihmisikään. Onko se sitten hyvä vain huono, vaikea sanoa. Pakko kuitenkin myöntää, että kiva olisi tietää, missä menisin nyt, jos jotain tiettyjä tapahtumia olisi jäänyt tapahtumatta. Ihan vain uteliaisuudesta, muutenhan tuollaisen miettiminen on silkkaa ajanhukkaa.

Minä olin bussissa. Jälleen kerran. :D Istuin bussin etuosassa ja kun kuskilla oli radio auki, kuulin suorasta uutislähetyksestä, että New York'ssa on sattunut tuhoisa lento-onnettomuus, jossa kone on törmännyt toiseen Manhattanin kaksoistorneista. Siinä vaiheessa ei tietenkään tiedetty, mikä on homman nimi. Kauhisteltiin vain noin järkyttävää onnettomuutta.

Hain Isomman päiväkodista ja tulimme kotiin. Avasin heti telkkarin ja 'pääsin' suorassa lähetyksessä seuraamaan, kun toinenkin kone iskeytyi vuorostaan toiseen WTC:n torneista. Lievästi oli epätodellinen olo siinä vaiheessa, uskoako omia silmiään vai ei. Isompi oli silloin onneksi vielä niin pieni, ettei telkkarista tajunnut hölkkäsen pöläystä. Äänen pidin mahdollisimman hiljaisella, jos sieltä jotain huutoja olisi kuulunut. En muista, kuuluiko. Järkyttävää se siltikin oli.

Parin kuukauden kuluttua onnettomuudesta matkustin New York'iin. Se kaupunki ei varmasti koskaan ole ollut niin turvallinen liikkua kuin silloin. Jopa tällainen täti-ihminen pystyi siellä aivan rauhassa yksinäänkin kulkemaan eikä tarvinnut pelätä rosmoja ja ryöväreitä, kun joka kadunkulmassa oli neljä poliisia ja laukkuja tarkistettiin jokaisen tavaratalon ulko-ovilla. Lelukaupassakin jouduin avaamaan reppuni ja todistamaan, etten kanna pommia mukanani. Tosin eipä siellä pelottavalta nyt keväälläkään näyttänyt.

Kymmenen vuotta jälkeen WTC:n.

JälkiToteamus:
En tule pärjäämään uudessa harrastuksessani, totesin sen äsken. Tai ainakin hitonmoisen työn takana se on. Huhhuh.

Yksin kotona

2011-09-11T12:28:00.000+03:00

Sunnuntain aamu-puolipäivä ja olen yksin kotona. Lapset ovat kavereittensa kanssa jossain liezussa ja Mies on pikapyrähdyksellä lahden takana. Tai kaiketi jo kotimatkalla hänkin. Ja minä olen yksin kotona.

Talo on yllätyksekseni vieläkin eilisen raivokkaan siivoamisen sekä vieraittenkin jäljiltä siisti. TÄLLAISEN tämän mökin haluaisin aina olevan ! Ei ahdista tavarapinot eikä lehdet sekä muu roina ympäriämpäri. Ei ole vaatekasoja takkahuoneen sohvalla eikä - nyt RASTI seinään - eikä portaissakaan. Huvittavaa. Nyt nuo portaat näyttävät jotenkin suorastaan autioilta, kun ei tarvinnut äsken pujotella vaatepinoja varoen. Lisäksi yläkerran huoneet ovat kaikki niin siistissä kunnossa, ettei ole vuosiin ollut. Näin totesi Mieskin eilen. Tai no, siis, vaatehuonehan on edelleenkin aika järkyttävässä siivossa, mutta sitä en nyt mieti, vaan nautin tästä muusta järjestyksestä muualla Talossa.

Jotenkin olokin tuntuu ihan oudon rauhalliselta, kun silmä lepää tässä järjestyksessä.

Toisaalta on rauhaan sekoittunut myös jotain haikeutta ja yllätyksekseni jännitystäkin. Yritin äsken 'makustella', olisiko se jännitys stressiperäistä työahdistusta, mutta ei se ihan siltä tuntunut. Ei tällä hetkellä. Luulen, että tämä tunne on pohjimmiltaan sitä perus-sunnuntai -fiilistä, tänään ei kuitenkaan ole havaittavissa mitään angstiin viittaavaa siinä, johon on sekoittunut tietoisuus siitä, että syksy on tullut.

Hörppiessäni aamupalaa sohvalla, kurkistelin samalla ulos olohuoneen ikkunasta. Aurinko paistaa jo kovin matalasta kulmasta. Tuuli heiluttelee puita erittäin syksymäisesti ja vaikka puissa onkin vielä paljon vihreitä lehtiä, on siellä välissä niitä keltaisiakin jo ihan eri tavalla kuin pari viikkoa sitten. Nurmikkoakin niistä osa on ehtinyt täplittämään. Ulkoilma näyttää raikkaalta ja märältä. Sieneltä. Ulkona on täydellinen sienestysilma ja eilen taisi meiltä molemmilta, Mieheltä ja minulta, päästä pieni haikea huokaus, kun Anoppi toi pari pussia suppilovahveroita emmekä pääse tänä viikonloppuna metsään niitä nuuhkimaan.

Syksy on aina tavalla tai toisella uuden alku. Ainakin minulle. Tietysti tammikuukin on sitä, mutta myös syksy. Syksyisin sai kouluaikana aina uuden lukuvuosikalenterin. Kynät olivat pitkiä ja siistejä. Niitä ei oltu vielä purtu kolhuille ja kumitkin hohtivat puhtaina ja tiukkakulmaisina. Vihkot olivat sileitä ja siistejä ja uusissa kirjoissa oli Uuden Alun tuoksu.

Rakastan kesää, sen lämpöä, valoisuutta ja 'rapeutta', joten en voi sanoa olevani vain ja ainoastaan syksyihminen. Ja on talvessakin omat hyvät puolensa. Esimerkiksi se, että saunomisesta ja takkatulesta nauttii ihan eri tavalla, kun on tullut pakkasesta, tuulesta ja tuiskusta, sisään. Keväällä sulaneen lumen muodostamat lirisevät purot, joissa keväiset auringonsäteet leikkivät terävinä ja kirkkaina, tuntuvat nekin uudelta alulta. Niissä on kuitenkin enemmän odotusta ja reippautta kuin syksyllä, kun vesipisarat taittavat valon jotenkin haikeina ja väsyneinäkin.

Syksyllä on helppo luopua vanhasta ja kääntää uusi lehti. Esimerkiksi en koskaan pysty aloittamaan kuntoremonttia tai laihduttamista talvella uuden vuoden lupaksena tai keväällä, kun kaikki lehdet pursuvat suorastaan oksennukseen saakka viime hetken dieettejä kesäkuntoon pääsemiseksi. Se ei vain onnistu minulta silloin. Toisin kuin syksyllä. Syksyisin innostun liikkumaan ja ulkoilemaan ja pystyn muuttamaan jopa ruokavaliotanikin terveellisemmäksi ainakin jouluun saakka.

Tänäkin syksynä olen luopunut jostain vanhasta. Tavasta tai tottumuksesta tai jostain. Sellaisesta, joka vei yllättävän paljon aikaani, vaikken jatkuvasti sen kera puuhaillutkaan. Se vei liikaa energiaani, vaikka vain ajatuksissani, huomaan sen nyt. Ja nyt tunnen keveyttä ja helpotustakin. Ehkä siinä olikin se syy, miksi koko ajan jo pidemmän aikaa on tuntunut siltä ja olen siitä valittanut täälläkin, etten saa mitään aikaiseksi. Nyt, kun olen siitä luopunut, eivät ajatukseni koko ajan palaa siihen ja pystyn paremmin keskittymään muuhun elämään. Niin se vain on. Kaikki muutos ei ole pahaksi, vaikkei se helppoa aluksi olisikaan.

Ehkä siksikin tunnen pientä jännitystä ja kihelmöintiä sisälläni, kun mietin, mitäköhän tämä syksy ja tuleva talvi tuovat tullessaan. Aion vimmatusti ainakin yrittää keskittyä elämiseen. Ihan tämän oman elämäni elämiseen. Saapas nähdä, mitenköhän ämmän käy...

"Do you see the Light ?!"

2011-09-10T23:05:00.000+03:00

En, valitettavasti. Mutta ystävätär on nähnyt sen ja sen kyllä huomaa hänestä. Hän on saavuttanut sisäisen rauhansa. Eikä nyt ole kysymys uskoontulosta. Hän on vain ymmärtänyt sen perimmäisen eli Elämän Tarkoituksen.

Elämän tarkoitus on elää nyt ja tässä hetkessä. Tästä päivästä ja hetkestä nauttien. Hän on sisäistänyt sen, ettei eilistä pidä murehtia, vaan päästää irti menneestä ja tarvittaessa antaa itselleen anteeksi. Hän on ymmärtänyt sen, että huomista on turha huolehtia, sillä se tulee, halusitpa sitä tai et. Tärkeintä on nauttia tästä hetkestä, sillä se ei palaa enää koskaan. Ei pidä ajatella, että "sitten kun" eli elää sitku -elämää. Et voi tietää, tuleeko sitä edes, joten parempi on elää sitä elämää nyt, kun se tässä on.

Muutos ystävättären entiseen, hektiseen minään on niin suuri, että hetkittäin se kaikki tuntui jopa liioittelulta, hurahtamiselta. Tarkemmin ajatellen hän on kuitenkin vain hidastanut vauhtiaan ensin meikäläisen tasolle ja mennyt siitä sitten vielä vähän kauemmaskin. Siltikään ei voi sanoa, että hän olisi pysähtynyt vain olemaan. Ei todellakaan ! Hänellä on edelleenkin tuhat rautaa tulessa, tai ehkä enää vain sata, mutta kun ne kaikki ennen liittyivät jollain tavalla työhön tai materiaan, niin nyt ne liittyvät itsensä kehittämiseen ja siihen, että pystyy elämään sataprosenttisesti tässä hetkessä. Ja nauttimaan siitä täysin siemauksin !

Ihailen ja olen samalla kateellinen. Ja kiinnostunut. Haluan saavuttaa saman tilan käymättä kuitenkaan läpi sitä mankelia, minkä ystävättären piti käydä, jotta hän oivaltaisi, millä tässä elämässä todella on merkitystä ja millä ei. Kuuntelen korva kovana ja yritän imeä itseeni sitä ajatusta, tunnetta, jota ystävätär suorastaan hehkuu.

En kuulemma ole ensimmäinen 'käännynnäinen'. (En edes tiedä, olenko sitä vielä.) Niitä on hänen ansiostaan jo useita. Naisia, jotka ovat huomanneet, että joku heidän elämässään ei nyt vain ole kohdallaan. Johonkin pitää saada muutos, mutta he eivät ole osanneet osoittaa sitä sormella, että mihin. Uskon, että useimmat naiset luulevat, että heidän elämäänsä vaikeuttaa mies, miehet tai se, ettei miestä ole ja siksi he tekevät sitten vääriä valintoja. Todellisuudessa vika on jossain ihan muualla. Lähempänä kuin uskoisikaan eli omassa päässä.

Maailmankaikkeuden peruslakeihin kuuluu vetovoima. Itse olen tähän ajatukseen liittyen ottanut sen ensimmäisen askeleen jo kauan sitten. Olen huomannut ihan käytännön kautta, että energiat vetävät toisiaan puoleensa. Negatiivinen negatiivista ja positiivinen energia positiivista. Ja se toimii. "Niin totta kuin kirkonrotta", sanottiin kakarana, kun oltiin ihan tosissaan ja niin sanon minäkin nyt. Se todellakin toimii. Olen sitä kokeillut ja siitä ällistynyt. Ja hämmentynyt.

Huuhaata, sanoo joku ja näin sanoen levittää ympärilleen negatiivisesti varautuneita ajatuksia, jotka vastaavasti sitten vetävät puoleensa negatiivista energiaa. Eli ihan miten vain. Mutta harkitsisin edes kokeilemaan, sillä siinä on yksi hyvä puoli: se on ilmaista. Se ei maksa mitään, että yrittää, vaikka väkisinkin, ajatella positiivisesti ja uskoa siihen, että kaikki järjestyy. Mitäpä, jos se vaikka yllättäen toimisikin ? Silloinhan kaikki olisi mitä parhaiten. Jos se ei toimi, mitä ajatusta et tietenkään saa päästää päähäsi, niin olet ainakin yrittänyt. Eikä se ole maksanut sinulle mitään. Mutta minä tiedän, että se toimii. Ihan niin kuin junan vessa, kun sitä vain oikein käyttää.

Vähän samantyylinen juttu on nauruterapia. Nauretaan, vaikkei naurattaisi sitten pätkääkään. Paitsi, että kohta kyllä naurattaa ihan oikeastikin. Tai se, että hymyillään, vaikkei hymyilyttäisikään. Vedetään suupieliä kohti korvia väkisin, mikä näyttää ja onkin itseasiassa irvistys, mutta aivot, joita näin viedään kuin pässiä narussa, luulevat, että nyt meillä on tosi kivaa ja antavat elimistölle käskyn muodostaa endorfiineja, joilla on pelkästään hyväätekevä vaikutus. Ja taas vilunki rehellistä puijaa ! Tällä kertaa ihan hyvällä tavalla.

Asiasta aasinsiltaa pitkin, tuli tuosta mieleeni, mitä juteltiin toissapäivänä työkavereitten kanssa. Yksi sanoi minulle, että tunnistaisi minut vaikka pimeässä huoneessa nauruni perusteella. Ja samaa sanoi ystävätär tänään. En kuvittele, että nauruni olisi jotenkin niin persoonallinen tai suorastaan karmaiseva, josta syystä minut tunnistettaisiin. Ei. Se on vain tuttu. Kaikki, jotka minua vähänkään tuntevat, tunnistavat kyllä nauruni, koska ovat kuulleet sen niin tuhannen monta kertaa. Aina ja kaikkialla. Ja usein. Sanoinkin tänään ystävättärelle, että "jos minä en naura, se tarkoittaa, että olen kuollut". Toistaiseksi olen ollut erittäin hengissä. Ja haluan pitää muutkin ympärilläni elossa yrittämällä kirvoittaa heistä ulos hersyvät naurut.

Kunpa vielä löytäisin sen Rauhan, jonka ystävätär on löytänyt. Toistaiseksi olen ollut koko viikon työperäisen sekä ajanhallintaan, tai oikeammin sen hallitsemattomuuteen, liittyvän stressin kourissa, mikä ilmenee leukaperien kiristymisenä ja hampaitten yhteenpuremisena. Vähän väliä saan muistuttaa itselleni, että "rentouta alaleuka, älä rypistele silmiä", mutta kohta taas huomaan leukalihaksieni kiristyneen. Pyttymäistä. Mutta aion yrittää.

Pieni hiljainen meditaatiohetki ennen nukahtamista tuskin on pahitteeksi. Minulle. Tai Sinullekaan.

JälkiToteamus:
Arvaan, että siellä nyökytellään, että "juu, Nollis on sitten sipaissut sen toisenkin tonkallisen valkkaria huiviinsa". Ei valitettavasti ole. Kiireisestä illasta johtuen (Talo täynnä vieraita iltapäivästä saakka) olen vasta nyt päässyt käsiksi ensimmäiseen valkoviinilasilliseeni. Ja sekin on varmasti jo lämmennyt tuossa läppärin vieressä tätä kirjoittaessani. Piru nokkikoon tämän sormisyyhyn !

Lomamatkalla jossain Välimerellä

2011-09-09T17:11:00.000+03:00

Katsokaapas, mitä meikämamma on oppinut ! Kiitos ja kunnia kuuluu kaikki ja lyhentämättömänä Isommalle. En siis tarkoita nyt valokuvaamista, koska sitä en todellakaan ole oppinut enkä opi. Yritän vain räpsiä edes jotain muistoja ja mielikuvia.

Eikä tästä tule nyt mitään jatkuvaa riesaa teille, joten voitte huokaista helpotuksesta. Kuvia ei tänne tule näiden jälkeen eli tämä blogi ei muutu 'valokuvaukselliseksi' blogiksi. Tämä on vain testi itselleni, että josko tämmöinenkin onnistuisi, kun oikein puristan pakaroitani.

Eli tässä muutama otos lomamatkamme varrelta. Olisihan niitä ollut kolmatta sataa, mutta nämä varmasti riittävät näytteeksi.

Malaga

Aarteita Malagan rannalta sekä Nolliksen 'siro' räpylä

Barcelona, Sagrada Familia

Toinen 'pyhättö' Barcelonassa, Camp Nou

Menorca

'Meduusojen poukama' Menorcalla

Korsika ja sen pieni suuri mies, Napoléon Bonaparte

Korsikan pääkaupungin Ajaccion linnoitus
ja sen 'asukkaat' (aaseja)

Vatikaani ja Pietarinkirkko (joka oikeasti on suorassa)

Michelangelon Pietà

Rooma, Piazza Navona

Colosseum (tai osa siitä)

Monaco, Ruhtinaan palatsi

Monacon 'pienten' veneiden satama

Monte Carlon kasino (pääovi)

Ja koko matkan kohokohta ! :D

No ? :)

En valita, vaan... no, kai mä sitten valitan

2011-09-07T17:08:00.000+03:00

Miksi lähteä lomalle, jos palattua työpaikalle seinät kaatuvat päälle ja työt hautaavat minut alleen ? Maanantaina meni vielä pahaenteisen leppoisasti, mutta eilinen, kun olin koko päivän palaverissa tai koulutuksessa, räjäytti pankin. Nyt hengittelen pillin kautta, kun olen kulmakarvojani myöten ahdingossa.

Tiedän. Ei saisi enkä minä oikeasti, mutta pakko on vähän mainita. Edes pikkasen.

Oikeastaan olen parhaimmillani pienessä paineessa. Silloin saan aikaiseksi ja kun vauhti on kerran saatu päälle, niin se pysyy siinä aika kivasti. Ihan niinkuin meikäläisessä olisi joku vakionopeuden säädin sisään rakennettuna. Mutta jos jostain syystä joutuu jarruttamaan, niin sitten sitä draivia on tosi hankala saada taas päälle.

Nyt tilanne on sikäli hieman erilainen, koska pelkään, ettei tämä työtilanne tule muuttumaan. Tarkoitan, ettei se tule ainakaan helpottamaan, mitä se on yleensä pienen puristuksen jälkeen tehnyt. Tätä painetta saattaa hyvinkin kestää, ja todennäköisesti sen käyrä on jopa nouseva, tuonne kevättalveen ja se suoraan sanottuna hirvittää ajatuksenakin. Pari-kolme kuukautta vielä menisi, mutta puoli vuotta tai 8 kuukautta alkaa kyllä syödä naista, vaikka miten kovanahkainen olisikin.

Eikä mitenkään helpota tieto, että tässä on vielä jos jonkinnäköistä puristettavaa koti-, sukulais- ja harrasterintamallakin, omalla ja lasten myös, ennen kuin päästään siihen iki-ihanaan joulustressiin kiinni. Voi, helvatan helvatta...

Taidan tarvita lomaa. Ai ! Mähän olin just. Kato, kehveli, kun pääs unohtumaan.

Arki on palannut joukkoliikenteeseenkin. Bussien aikatauluja ei kannata enää seurata. Bussit joko tulevat tai sitten eivät. Tai sitten ne menivät jo (etuajassa) tai sitten eivät. Monellakohan välineellä tänään tulin kotiin, kun yritin olla mahdollisimman nopeasti perillä ? Ainakin kolmella bussilla ja lopun matkaa apostolinkyydillä. No, tuo viimeksi mainittu tuli tarpeeseen. Kiva oli kävellä. Sainpa vähän raitista ilmaakin ennen illan koitosta...

Ja juu !! Kannatti kiertää kaikki bussit läpi. Viimeisessä tapasin tutun äidin, jota erittäin harvoin näen. Hyvän päivän tuttuja ollaan, ei enempää, mutta aina jutellaan, kun törmätään, ja kysytään viimeiset kuulumiset. Tämä ilopilleri sanoi, vaikkei sillä mitään todellisuuspohjaa tietenkään ollut, että olen hoikistunut !!! Jihaa ! Juu, eihän se nyt tietenkään totta ole, mutta kiva tuollaisia valheita on kuulla. Samaa luikuria lisää vain, ovista ja ikkunoista, kiitos ! Lisäksi hän tunnisti käsikoruni Thomas Saboksi. Ihanaa ! Nykyään on noita jäljitelmiä ihan pilvin pimein liikenteessä, joten on tosi virkistävää, kun joku osaa erottaa aidon feikistä. Kyl mie tulin nii hyvälle tuulel siitki !

Eli ehkä tämä nyt ei sittenkään ollut (vielä) se kaikkein pahin päivä. Toivottavasti. Iltahan on vasta nuori ja tänään aloitan uudessa harrastuksessa. Vähän hirvittää, koska sen tietää, että silmätikuksihan sitä ensiksi joutuu, kun uuteen porukkaan yrittää sopeutua. Onneksi siellä on mukana sekä sukulaisia että tuttuja noin niin kuin mörönsyöttinä. Mutta en pistäisi pahakseni, jos nyt joku siellä ruudun toisellakin puolella haluaisi pikkasen lähetellä onnenvoivotuksia matkaan...

JälkiToteamus:
Näin tänään bussissa huolestuneen näköisen nuoren pariskunnan. Ihmettelin ja mietin, että olisiko ollut riitaa tai muuta suukopua, kunnes tajusin, että olimme 'vauvasairaalan' bussissa. Harmi, että tajusin sen liian myöhään, koska minun piti jäädä jo pois. Muuten olisin varmasti sanonut sille nuorelle naiselle, ettei mitään hätää ole. Koska niin vahva tunne minulle tuli, että kaikki on hyvin ja he huolehtivat turhaan. No, todennäköisesti he tietävät sen nyt jo itsekin.

Kätevän emännän vinkki nro 5

2011-09-06T19:54:00.001+03:00

Joskus on se päivä, kun puhtia riittää. Tänään oli sellainen äärimmäisen harvinainen päivä. Varoitus kaikille hengenheimolaisilleni: nyt tulee suolaa haavoihin ja rutkasti sittenkin.

Tänään meikäläinen... *rumpujen pärinää*... PYYHKI TALOSTA PÖLYT ! Ta-daaa !!!

Kyllä tällaista merkkipäivää pitää nyt yhdellä postauksella juhlistaa varsinkin, kun voin antaa siinä sivussa vielä vinkin poikasen. Eikä olekaan ihan mikä tahansa vinkki, vaan suorastaan Vinkkien Vinkki.

Viimekesäiseltä... vai toissakesäiseltä...? No, sama se. Siis eräältä lomareissulta Viron Saarenmaalta... vai Hiidenmaalta ? Vit...saus ! En muista enää mitään. No, sekin on sama, koska saaret ovat vierekkäin eikä paikka ole tässä nyt se oleellinen vinkki. Kuitenkin siis eräällä kesälomareissulla Viron eräässä saaressa kävimme strutsifarmilla. Siellä oli muitakin elikkoja kuin strutseja ja oli ihan hauska paikka kaikin puolin. Haksahduin ostamaan suveniirin. En yleensä kanna mitään 'roinaa' matkoiltamme, paitsi tietysti enkeli(t) pitää tuoda aina, mutta nyt ostin kannatuksen vuoksi maatilan kaupasta strutsin sulista valmistetun pölyhuiskan. Tämän tarinan avainsana on siis PÖLYHUISKA.

Hiivatti, että osaakin olla tehokas peli ! Alkuun ajattelin, että pölyttyköön se nyt sitten tuolla kirjahyllyn päällä, kun ei siitä tietenkään mitään oikeaa hyötyä ole. Siirtää vain sitä pölyä mukanaan paikasta toiseen eli hyöty on pyöreä nolla.

Höh ! Itse olen pyöreä nolla. Se on todellakin ihan mielettömän tehokas pörhötin ! Sillä kun sivelee pölyisiä tasoja ja aina välillä käy sitä rivakasti ravistamassa pihalla, niin johan tulee puhdasta jälkeä. Pölinä vain käy, kun huiska puhdistuu ja taas jatkuu siivous. Helppoa ja halpaakin, koska niitä saa Suomestakin eli ei tarvitse Viroon asti sitä lähteä hakemaan.

Suosittelen siis lämpimästi jokaiseen talouteen strutsin erse-öyhenistä tehtyä pölyhuiskaa.

JälkiToteamus:
Sillä huiskalla voi myös ihanasti sivellä vieruskaverin paljasta nahkaa... *purrrrrr*

Huvittavaa, osa 20

2011-08-26T22:43:00.000+03:00

Menin peittelemään Pienintä sänkyynsä. Huoneensa on kuin pommikeskityksen jäljiltä. Siellä ei meinaa löytää jalansijaa, että pääsisi ovelta sängyn luo.

Äiti: "Tää sun huone on kyllä varsinainen läävä !"

Pienin (tuulettaa sängyssä hihkuen): "Mä oon sikojen kunkku !!"

:D
No, niin hitto vieköön onkin !

"Kahvilla..."

2011-08-26T10:32:00.000+03:00

No, jos ei kerran systeemit toimi, niin sehän tarkoittaa, että sitten saa tehdä omiaan. Vai mitä ? Eli minä juon nyt kahvia. Teetä. Kirjoittelun lomassa.

Mitään asiaahan minulla ei ole, kunhan tuhlaan omaa ja työnantajankin aikaa turhuuteen. Toivottelen kuitenkin uuden lukijani Niinan tervetulleeksi. On yllättävää, miten nämäkin lätinäni kiinnostavat noin valtaisaa lukijajoukkoa. Suurin osahan teistä lukee myös noita tuhmia juttujani ja sitä tietä olette kaiketi eksyneet myös tänne rauhallisemmalle puolelle.

Tämä puoli edustaa sitä 'kirjoitusripuli' -osastoa. Useinkaan ei ole mitään järjellistä tai edes kiinnostavaa sanottavaa, vaan sormet vain syyhyävät näppäimistölle. Pitää saada keksi tikusta asiaa, jotta pääsee kirjoittelemaan.

Useimmat blogistit vakuuttelevat, että kirjoittelevat vain itselleen ja viis veisaavat, lukeeko heidän ajatuksiaan kukaan muu. Ymmärrän, että siltä saattaa tuntua silloin, kun lukijoita ja kommentaattoreita kuitenkin on. Mutta jos tosiaan kukaan ei sanoisi halaistua sanaa koskaan eikä kävijälaskuri inahtaisikaan ikinä, niin sanonpahan vain, että loppuisivat laulut lyhyeen. Silloin olisi tosiaan sama, vaikka kirjoittaisi perinteisellä sulka ja papyrus -menetelmällä sinne pöytälaatikkoon tai Word'lla omalle kovalevylle. Ei niitäkään kukaan kommentoisi.

Minä olen kirjoittanut kilotolkulla päiväkirjoja vuosien varrella (josta muistankin, että ne on hävitettävä ensitilassa, kunhan takka saadaan taas tältä syksyltä käyntiin !) ja olen sitä täällä Blogistaniassakin harrastanut suljetun blogin muodossa (ei järjen hiventä, tiedän, mutta niin helppoa eikä jää todisteita lojumaan ympäri Taloa ;)). Vähäistä on se teksti, mitä sinne on kertynyt, kovin vähäistä. Kai se todistaa, ettei meikäläisellä ole niitä suuri salaisuuksia ja tuntemuksia, joista pitäisi pitää kirjaa. Mahtuvat kaikki omaan päähän piiloon.

Paljon mukavampaa on, jos joku joskus kommentoi, vaikkei niin maailmaa mullistavista mietteistä olisikaan kysymys. Se kanssakäyminen, vuorovaikutus, on siinä se juju. Eipä ole minulla useinkaan tilaisuutta keskustella tuntemattomien kanssa tai jopa 'tutustua' heihin, mutta täällä se on jonkin asteisena täysin mahdollista. Ilman sen kummempia sitoumuksia tai sopimuksia.

Eli minä en selvästikään kirjoita ihan vain itselleni. Kirjoitan myös teille, ihanaiset lukijani, mutta omilla ehdoillani eli vain jos siltä tuntuu, en 'äkistäen'. Pääsääntöisesti. Ja vastaan kyllä, jos kysytään, vaikka Jorma Etto onkin asiasta toista mieltä.

Samalla, kun tässä mietiskelin, että mikä teitä täällä tylsällä puolella kiinnostaa, kun ei täälläkään ole kuvia eikä muotia, ruokaa, eläimiä, liikuntaa tai laihdutustakaan käsitellä kuin ehkä joskus aihetta sivuten, mietin, mikä minua jossain seuraamassani blogissa kiinnostaa. Vastaus ei olekaan ihan yksinkertainen.

Ensinnäkin luen blogeja erittäin laiskasti. Monissa olen käynyt kurkkimassa kerran ja kolmannenkin, muutamissa silloin tällöin epäsäännöllisesti ja vain paria seuraan jatkuvasti. Se, että itse kirjoitan mielestäni kohtuullisen aktiivisesti tarkoittaa sitä, ettei aikani enää tahdo riittää blogien lukemiseen, niin paljon kuin sitä haluaisinkin. Siksi vastaaminen siihen, mitä luen ja miksi, on vaikeaa.

Olen tainnut mainita, että minulla on ollut lapsena kissa. 17 vuotta eli se kissaneiti, joten olen selvästikin enemmän (maatiais)kissa -ihminen kuin koira -ihminen, vaikka kyllä koiratkin ovat ihan mukavia. Tästä johtuen seurailen paria kissa -blogia ja yhtä koira -blogia. En siksi, että niiden elukoiden edesottamukset mitenkään kiinostaisivat vaan siksi, että niissä on kivoja kuvia hauskojen kuvatekstien kera. En ole näitä kauaa seurannut enkä aktiivisesti nytkään, mutta huomasin tässä syksyn lähestyessä, että stressikäyrää loiventaa hieman, kun saan katsella/ lukea jotain ihan muuta kuin ihmisten elämää.

Ne muutamat blogit, joita seuraan aktiivisemmin, kertovat Oikeiden Ihmisten Oikeasta Elämästä. Mitään pullamössöä, blingblingiä, pintaliitoa tai sokeaa suitsutusta parisuhteen ihanuudesta en kestä. Elämä on monisyisempää. On huippuja, laaksoja ja tasaista taaperrustakin. Monia tasoja. Tavallisen ihmisen tavallinen elämä on sitä mielenkiintoisinta. Puitteet voivat olla kovinkin erilaiset, mutta elämä normiarjessa painii usein niiden samojen ilojen, surujen ja ongelmien ympärillä. Tavalla tai toisella.

JälkiToteamus:
Herkuttelen edelleenkin ajatuksella lukija -tapaamisen järjestämisestä. :)